keskiviikko 31. toukokuuta 2017

ruokahuoltoa

Luulen että olen käyttänyt ihan kokonaan loppuun metsästäjä-keräilijäkykyni.
En kertakaikkiaan keksi, kuinka ruokkisin perheen. 
Tai edes itseni, jos niikseen tulisi.

Koska olen taloutemme ruuanlaittovastaava, teen semmoista ruokaa kuin tykkään ja sellaisella tavalla kuin tykkään. hraH:n lapsuudenperheessä ja sukupuun kummassakin haaruksessa miehet menevät keittiöön vain syödäkseen. HraH on sukunsa silmissä pelottavan moderni hipsteri, koska se misaa ja tiskaa ja käyttää mikroa.

Ruuanlaittajana olen semmoisella tavalla vähän hazardityyppi, että koskaan ei tiedä, puhaltaako kokkaustuuli etelästä vai seisooko ilma aivan tyystin.
Viime aikoina on ollut aika pysähdyksissä koko ruokatuuli.
Ja jos tuulta onkin ollut, niin kovasti on tuullut vastaan. 
Niin kuin nyt vaikka silloin kun piti tehdä jauhelihapihvejä ja ostin jotain ihme chipotle-massaa Kirjoittakaa siellä jauhelihamassatehtaalla vähän isommalla siihen paketin päälle että chipotle. Ei näe keksiäkäinen ja nälkäinen kun sitä ostaa.
Talouden jäsenistä 1/3 on ikävällä tavalla allergisia chilille; 2/3 ei syö sitä muuten vain, ja jos nyt vielä ei siinä mennyt pieleen, niin vastaan alkoi tuulla viimeistään kumminkin siinä vaiheessa kun ne kehvatsun pihvit kärvähtivät. Mutta ei muistella ikäviä, vaan mukavia.

Arvatkaapa, mikä oli yhden ruuanlaittoangstisen iltapäivän pelastus?
Kaupan kylmäaltaasta löytyi kunnon tuhti Hetki-perhesalaattiannos ja vieläpä ihan maltilliseen hintaan.
Ostin heti kaksi kiloa salaattia, kaksi laaria.

Mahtava konsepti! Kunnon annos, kastikkeet ja lisukkeet ja kaikki. Eikä mikään pieni toimistotyöläisen piiperrysrasia, vaan kunnon perhepakkaus.
Voi olla - en jaksanut ynnäillä - että olisin saanut ainekset halvemmalla, mutta kyllä oli mielenrauhaisampaa nostaa perhesalaatit pöydälle ja kutsua lauma syömään.

perhesalaattia
Jälkiruuaksi perkasin kulhollisen ulkomaanmansikoita ja toisen viinirypäleitä ja nälkäisille tarjosin vielä karjalanpiirakkaa tai vaihtoehtoisesti lihapiirakkaa oheen.





oivallinen kesäperheruokaratkaisu, ehdottomasti.

tiistai 30. toukokuuta 2017

musantunti-ihmestys

Ihan nyt vasta tajusin että kyllä olivat musiikintunnit koulussa omituisia.

Ekalla luokalla me vain laulettiin, sillä lailla kun lapset laulavat, niin kovaa kuin ääntä lähtee ja epäsointuisesti.
Meillä oli opettavaisia lauluja, niin kuin että pese hampaat useammin leikkaa kynnet ahkerammin
ja muista aina liikenteessä ja muuta semmoista kasvattavaa.
Talvella oli talvilauluja ja keväällä kevät. Aina heti tiesi laulusta että mikä kohta vuodesta on menossa.
Kevätjuhlassa laulettiin että karjankin kellot kilvan kalkkaa ja minun siskoni oli sanonut lujalla äänellä juhlakansan joukossa että äiti sä oot kans käynyt kaljalla. Niinkuin äiti olikin, Karjaalla oli käynyt keväällä.

Tokalla luokalla minulla oli eri ope josta en tykännyt ja se sanoi musiikin tunnilla minun koko nimeni ja että kinttupolkujen marika solmisoi myös.
Minulla ei ollut harmainta hajua siitä mitä piti tehdä mutta kaikki räpistelivät käsiään ja minä sitten räpistelin myös.
Miksi piti räpistellä?
En ymmärrä räpistelystä mitään.
Paljon harjoiteltiin että monenlaista lasta täällä nähdä saa, koska se oli musaluokan pääsykoelaulu ja kouluun haluttiin musaluokka. Vai peräti kaksi? Se oli semmoista aikaa että oli rahaa koulutukseen.
Joulujuhlassa ope siirsi minut laulukuorosta puhekuoroon ja myöhemmin keväällä se ihmetteli miksi vanhemmat eivät pistäneet minua hakemaan musaluokalle.
Sitten kyllä osaisin räpistellä hienosti.
Muistan että myöhemmin sisko aina räpisteli, ja se kai auttoi oppimaan ne laulut nopeammin. Minulla menee kaikki energia räpistelyyn, unohtuu koko laulu.

Kolmannella luokalla oli taas eri musanope jolla oli äänessä vuoto miten se ei ollut sairaslomalla ja kirkkaankeltainen villapusero ja tummanliila pikkuhamonen ja korkkarit.
Silmiä  alkoi särkeä ja päätä kun katsoi päin.
Siniristilippuun se oli keksinyt piirroskuvitussanoituksen niin että vieläkin jos pitää laulaa se, minun mieleeni nousevat ne kuvat joita se ope piirsi taululle samalla kun lauloi.
Se on pedagogiaa.
Siniristilippu on pitkä laulu.
Ei meinannut liitutaulu riittää siihen, mutta nyt osaan sen ulkomuistista noin vain.

Kuudennella luokalla minulla oli kaksi eri musanopea koska muutimme välissä.
Ensimmäinen oli mieskuoromies ja siellä musantunneilla laulettiin.
Jos laulettiin muuten vain, niin open räkä lensi kolmanteen riviin, koska laulussa pitää olla ääntä.
Jos laulettiin säestyksellä, ope meni luokan perälle polkemaan harmonia, ahteri keikkui vain ja räkä lensi seinään. Välillä se kurkkasi keikuttaessaan että kaikki istuvat suorasti rivissä ja laulavat.
Joka tunti opeteltiin yksi uusi laulu ja syksyn laulukokeessa kaikki syksyn laulut olivat lapulla openpöydällä, siitä nostettiin yksi ja sitten piti siinä openpöydän ääressä laulaa se.
Kamalaa oli jos tuli palaja sorrentoon.
Piti yrittää saada minä seison korkealla vuorella viherjäisessä laaksossa, tai edes on suuri sun rantas autius
Nykyään minä vähän säälin sitä opea, kun jos parikymmentä esimurrosikäistä on vetänyt sitä villisorsan valitusta niin voi musiikki-ihmisen sielua särkeä kyllä.

Kevätlukukaudella tuli muutto ja uusi ope.
Minä luulin koko kevään että olen ainoa koko luokassa kun ei soita pianoa.
Sillä opella oli tapana kääntää piano luokkaan päin ja laulaa tahdissa niitä sointuja jotka lauluun kuuluvat ja näyttää kuinka mennään sulavasti soinnusta toiseen: keeseiska ja dee. Kuudennen luokan ekalla puolikkaalla opin varmaan kaksikymmentä kokonaan uutta laulua ja tokalla puolikkaalla että keeseiska ja dee.
Loppukeväästä kysyin luokkakaverilta että soittavatko ne kaikki pianoa kotona.
Eivät kuulemma.
Sekin oli ihan vain pedagogiaa.

*

Semmoista se oli musiikki kasareilla.
Kaikilla minun lapsilla on täysin itsekritiikitön suhtautuminen musiikkiin, koska on ihan eri pedagogiikka.



torstai 25. toukokuuta 2017

elämän tarkoitusta etsimässä

kun kaivelin jääkaapista aamusitruunaa aamusitruunamehuani varten, löysin tämmöisen:



Elämän tarkoitus on aamusitruuna.
Niin se on kun kerran niin sitruunan kyljessä sanotaan.
enkä olisi tiennyt että 42, elleivät teinit olisi kertoneet. Olen minä sen kyllä lukenut, mutta en ole oikein päässyt siihen genreen sisälle.

*

Oikeasti kyllä on elämän tarkoitus ihan jotain muuta, sellaista nopeasti häivähtävää ja pientä.



Mummi (siis minun anoppini) pyysi teiniä tekemään kakut syntymäpäiväjuhliinsa ja minä sain olla sous-chef.

Keskiviikkoiltapäivänä meidän pienessä lähiökeittiössämme oli meneillään päivällinen, kaksi kakkuprojektia ja kissojen ruokinta.
Teini käänsi puhelimen nupit kaakkoon ja hoilotimme yhdessä täyttä kurkkua ja epävireisesti Anssi Kelan 1972 ja Dingon Nahkatakkinen tyttö ja Frendeistä Smelly Catin ja Phoeben joululaulun.

Se on elämän tarkoitus.

*

Paitsi että nyt kun luen tätä, niin elämän tarkoitus ei ollutkaan pientä ja häivähtävää vaan pikemminkin vähän kovaäänistä ja epävireistä ja semmoista missä kaksi tavallisenkokoista naisihmistä törmäilee pylleröisetvastakkain (pump-pump) pitkin ahdasta keittiötä.
Mutta olkoon sitten se.


*

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

juhlakriizi

Pientä liioittelua menossa elämässä: melkein joka viikonloppu on ollut jotakin juhlantynkää ja jos nyt ei suorastaan juhlaa, niin ainakin jotain keskimääräistä korkealentoisempaa toimintaa.

Appiukon synttärit, omat synttärit, kummipojan synttärit, siskon synttärit, Isoveljen kahvittelut jotka hän halusi ihan itse järjestää, Isosiskon synttärit, anopin synttärit, hraH:n synttärit.

Onko meillä ihan totta joka kevät näin paha juhlaputki?

Miten muka en ole aiemmin huomannut sitä, että täytekakkua tursuaa korvistakin siinä vaiheessa kun päästään suvivirteen asti?


Tähän päälle vielä nuorison yliaktiivinen leirimatkailuelämä.
Seison joka viikonloppu kermavaahdot suupielistä valuen keskellä eteistä lähtöselvittäjänä: leirikeskukseen-ahvenanmaalle-rovaniemelle.
Joka viikonloppu vedetään kakkua ja kun joku on aina joukosta poissa, joudutaan juhlimaan vähintään kahteen kertaan.
Jee.

*
Minä en pahemmin vietä äitienpäivää.

Eikä koulun päättäjäisiä.
Tai niitä nyt sentään vähän.


*
Anopin synttäreiden keskeinen ohjelmanumero on pressan hautajaiset.

Kyllä haluan juhlia anoppia ja nähdä hautajaiset, mutta onko se kumminkin vähän kummallista nassuttaa mansikkakakkua ja katsella hautajaisia telkkarista?





maanantai 22. toukokuuta 2017

oodi äitiydelle

Lapsi kotiutui harrastusleiriltä.
Oli ollut ihan mahtavaa, paitsi se yksi juttu:

Sillä yhdellä oli siellä äiti mukana, kuvittele. Sen äiti. Mukana siellä.
Se oli ihan kaa-mee-ta.
Niitä sai koko ajan odottaa.
Ja se hössötti.
Pahemmin kuin sä ikinä.
otetaanko tuulitakki vai verskatakki. pitäiskö olla sadetakki.
mitkä kengät otetaan. hös-hös-hös
sä et muuten sitten ikinä tuu mihinkään mun leirille mukaan
et mihinkään.
no oli siinä se hyvä puoli et se laitto ruokaa.

*


torstai 18. toukokuuta 2017

satunnaistuttavuuksia

minulla on kaikenmoisia satunnaisuustuttavuuksia.

Talvisin bussissa minulla oli Pitkänaamainen Pipo. Se tuli aina puolimatkan pysäkiltä ja istui aina samalle paikalle, selkä menosuuntaan ja kasvot yleisöön ja jäi pois samalla pysäkillä kuin minä ja käveli säntillisen pedantisti töihin.
Yhtäkkiä hän lakkasi kulkemasta bussilla. Sitten näin hänet kerran ihan väärällä pysäkillä.
Taisi vaihtaa työpaikkaa.

Hieno Rouva puolestaan tulee bussin kyytiin samalta pysäkiltä kuin itse tulen ja jää pois paria pysäkkiä ennen minua. Paitsi silloin kun menee labraan.
Kerran hän oli pitkään poissa, melkein koko talven ja kun hän keväällä palasi takaisin, tiesin heti että vaikea sairaus on takana.

Pyöräilyaamuisin minulla kaksi ohikulkukaveria: Kulkee Kädet Selän Takana ja Taluttaa Aina Pyöräänsä.
Kulkee Kädet Selän Takana on mukavantuntuinen herrahenkilö jonka ohitan alamäessä noin 7.32.
Hän kulkee niin jumalattomaan aikaan aamusta johonkin, verkalleen. Kädet selän takana.
Joskus iltapäivisin osumme vastakkain ja tervehdimme.

Taluttaa Aina Pyöräänsä on puolestaan naishenkilö, joka taluttaa aina pyöräänsä. En ole kertaakaan nähnyt häntä pyöräilemässä.
Aika usein ohitan hänet ylämäessä, niin että taluttaminen on kai aika ymmärrettävää, mutta olen kyllä ohittanut hänet tasamaallakin taluttelemassa.
Yksi aamu olin kamalan uteliaalla tuulella ja halusin nähdä, miten matka jatkuu mäen huipulta.
Kuikuilin taakseni mäen huipulla ja suojatiellä ja pyörätiellä ja lopulta ajoin melkein ruusupuskaan, mutta luulen, että hän nousi satulaan siinä kohden kun mäki kääntyi alamäeksi.
eikö kumminkin olisi kivampi kävellä kuin pyöräillä, mietin vaan.





maanantai 15. toukokuuta 2017

Kartsu-sarja ja släbi

Lapset, nuo suloiset pikku pulluraposkeni haastavat sisäistä kielitieteilijääni alati ruokapöydässä.

Viime viikolla yksi puhui kartsusarjasta ja toinen släbistä.

Sisäinen jukeboksini käynnisti välittömät spekulaatiot; mitä ihmettä ne oikein puhuvat?
Ajattelin että teini on ehdottomasti liian nuori tietämään yhtään mitään kartsusarjoista, eikä släbikään välttämättä ole rauhaarakastavalle ihmiselle hyväksi.



*

osta hyvä kartsusarja, kähisi vaaleaan poplariin sonnustautunut hämärähemmo suupielestään ja raotti poplariaan. tästä lähtis kelpo kartsusarja halvalla.

Kohotin käteni ja tempaisin hänelle kunnon släbin päin naamaa.


*

Autoon pitää asentaa uus kartsusarja. Kyllä iskee vararikko.

Maalinteon jälkeen futisjoukkue kokoontui antamaan släbejä toinen toisilleen.

*

Oot niin ihana, kuiskasin hänelle ja mäjäytin suloisenhellän, märän ja moiskahtavan släbin hänen odottaville huulilleen.

Kalaa perattaessa olennaisessa osassa on kelvollinen kartsu-sarja, johon varsinkin ahkerien kalansyöjien kannattaa todenteolla panostaa.


*

Pöydässämme kuultuna:

"meil on ens se kartsusarja ja sit tulee turun poikatten rinkitanssi."

kohta alkaa kartsusarja
"mä pääsin semmosen viis-aa-plussan siin uuden puolen släbillä."


släbi






lauantai 13. toukokuuta 2017

Hyvää päivää

Onnistuneen lauantain konsepti:

Ei kiirettä mihinkään, ei pakollisia aikatauluja, ei tapaamisia, vain mahdollisuuksia ja valinnanvapauksia.

Valitaan:

Lempiaamupala ja sanomalehti. Tai kirja. Tai molemmat.

Hyvä päivä alkakoon.








perjantai 12. toukokuuta 2017

Suhteellista

Parisuhe on viime aikoina ollut meillä vahvasti pinnalla.
Siksi koska on niin hyvä levätä tässä, meidän välillämme lainehtivassa elämässä.
Ja siksi, koska niin selvästi olemme taitepisteessä: vastuu yksistä vähenee ja toisista lisääntyy.

Ja myös siksi, koska yhä vieläkin - vaiko ehkä enneminkin taas ja uudestaan(?) - voi yllättyä siitä, millaisen ihmisen kanssa elämäänsä jakaa:
noinko sinä ajatteletkin?
Että sinussa (ja minussakin) on puolia, jotka eivät arjessa tule esiin, joille löytyy tilaa vain silloin kun on aikaa ja sielu on paljaana.
Että meillä on edelleen, vielä ja taas uudestaan yhteinen tahtotila. Me.



"se lisää rakkautta ja rakastumista, koska se syvenee koko ajan, yhdessä kuljetun matkan myötä", sanoi viisas puolisoni.

*



keskiviikko 10. toukokuuta 2017

avaruusperhekriizi

Visiteerasin anopin ja isoanopin seurana mökillä.
Lähdin suvun naisten seuraksi hakemaan suurimmat arvotavarat pois, kun mökki laitetaan myyntiin.

Mökki oli hraH:n mamman ja papan puuhamaa, heidän oma, yksityinen paikkansa. 
Sinne olivat tervetulleita kai lähinnä lapsenlapset - hraH ja siskonsa ovat viettäneet siellä osia lapsuuden kesistään ja kaiketi satunnaisesti siellä ovat oleskelleet myös appivanhempani.
Mikään koko perheen sukumökki paikka ei koskaan ole ollut, eikä varsinkaan sellainen, että siellä olisi käynyt yhtään kukaan ilman mammaa ja pappaa.



Minä olen käynyt mökillä yhden käden sormilla laskettavan määrän, luullakseni. Kukaties kolmesti, enintään neljästi? 
Meidän nuorisomme on käynyt siellä muutaman kerran: juuri sen verran että paikasta on hapuilevia nostalgisia kesämuistoja. Viimeisestä käynnistä yhdessä serkkujen kanssa on vähintään viisi vuotta, kukaties enemmänkin. (se oli sitten onnellinen viikonloppu, sekä lapsille, että minulle - en ole alkuunkaan mökki-ihminen; en mahtunut auton kyytiin. muistelen vieläkin, miten ihanaa oli maata kotona kokonainen viikonloppu ihan yksin ilman että tarvitsi käyttää huussia, saunoa, uida ja syödä lakkaamatta.)

Sijainti ensin puomilla suljetun yksityistien päässä ja vielä merimatkan päässä saaressa on taannut mökkirauhan (ja myöhempinä vuosina melkoista sydämentykytystä anopille, jonka huonojalkaiset, mutta sangen itsepäiset vanhemmat viettivät siellä aikaansa vielä silloinkin, kun jo kotona oleminenkin oli pappalle työlästä eikä saariolosuhteissa meinannut päästä veneeseen, saati sieltä pois)




 Mökillä aika seisoo jossain merisään ja kahdeksankymmentäluvun taitteen tuntumassa.

*

Pelastin lipaston laatikosta hraH:lle onnellisia lapsuusmuistoja ja sain ärhäkänpuoleisen feministisen tai minkälie sukupuolineutraalin kriizin.
Perinteistä Mustapekkaa oli modifioitu sen verran, että pelin nimi oli Pelle Petteri ja Avaruusperheet.
Jokaiseen perheeseen kuuluu merkittävä isä (Veikko Vekseli, pankinjohtaja), kaksi sirpakkaa lasta (Ville Vekseli, poika ja Ella Vekseli, tyttö) ja sitten on liuta henkilöitä, joilla ei ole edes nimeä:


Grr. 
Rouva Tähti, avaruusmiehen vaimo.
Joka näyttää tähyilevän taivaalle ylpeänä avaruusmiehensä saavutuksista.
Grr.

HraH oli heti valmis pelaamaan kanssani korttia ja kun en suostunut, se kysyi että kenekäs rouva sinä sitten olet, ja menepäs leipomaan pullaa perheen päälle.
Grr.

Feminististä angstiani vähän helpotti sentään Pensaan Jorma.







tiistai 9. toukokuuta 2017

Parisuhdelomasuunnitelma

Vastoin kaikkia odotuksia onnistuimme varaamaan matkan Ihan Vain Meille Kahdelle.

Zakinthos 2013

Meinasi mennä kiinni koko aikaikkuna senkin homman suhteen: aina meille käy samalla tavalla.

Ensin haaveilemme ja katselemme vaikka millaisia matkoja ja vaikka mihin, kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin ja enimmäkseen Italiaan tai Portugaliin.

Sitten keksimme jonkun kohteen josta olemme suunnilleen samaa mieltä, mutta emme kumminkaan tee mitään.
Minua alkaa vähän ahdistaa ja pelottaakin koko juttu ja me vain pohdimme ja pyörittelemme teoreettista matkustamisen mahdollisuutta.
Kun aikamme olemme vatvoneet teoreettisella matkustamisen mahdollisuudella onkin  koko loma  täynnä tekemistä tai syksyssä tai keväässä ei enää olekaan yhtään tyhjää hetkeä ja kuivuu kasaan koko juttu, jää vain suuriksi sanoiksi. Olemme harmissamme ja minä salaa vähän helpottunutkin.

Samos 2015

Tällä kerralla petasimme asiaa nuorison kanssa hartaasti ja huolella: heitä ei kuulemma ihan hirveästi harmita, jos menemme vain keskenämme. ("menkää pois. ette kyllä pyydä mitään mummia tai murria tänne. annatte meille vaan rahaa ja ruokaa")

Seuraavaksi piti pyytää poistumislupaa seniorikansalaisilta. Viimeksi kun matkustimme, riitti potilaita ihan jonoksi asti ja välillä olimme reissun päällä aika huolissammekin.
Lupasivat yrittää pärjätä hekin.

Sitten piti tarkistaa vielä suvun ulkomaanosaston kesäaikataulu: tarvitsemme ainakin muutaman hetken yhteistä aikaa heidänkin kanssaan.


Viimeisenä heitimme keitokseen minun lomani, jonka ajankohdan työnantaja sanelee aika tarkalleen, ja hraH:n yhden kesähommelin,  koko pitkästä kesästä jäljelle jäi kaksi lomaviikkoa - matkatoimiston kalenterista katsottuna kaksi mahdollista lähtöpäivää.
Kallis ja vielä kalliimpi.
kumpikaan meistä ei tällä hetkellä ole henkisesti valmis siihen, että ottaisimme sesongin ulkopuolelle palkatonta lomaa, kai senkin aika tulee joskus.

Ensi kesänä:

Korfu.






ps. kukaan sidosryhmistämme ei tainnut uskoa, että saamme matkan ihan oikeasti varattua, niin moneen kertaan on tämä konsepti toistunut.
Koko setti nuorisosta senioreihin oli lähinnä kauhistunut: ihanko totta te aiotte lähteä? Kahdestaan? Ja jättää meidät tänne Ihan Yksin?




maanantai 8. toukokuuta 2017

filla-rilla-ralla

Parhaillaan vietetään valtakunnallista pyöräilyviikkoa teemalla Pyörällä kulkee kaikki!

Maanantaina pyörällä kauppaan, tiistaina pyörällä töihin ja keskiviikkona pyörällä kouluun - kiirettä pitää pienen ihmisen elämässä.

Maanantaiaamun kunniaksi paikallinen polkupyöräilijöiden kerho Turpo jakoi aamiasta fillaristeille. Kahvia oli ja sämpylää.
Oikein varta vasten suunnittelin minäkin aamun reittini siten, että pääsin aamukahville. Yleensä mieluummin kierrän keskustan aamuruuhkan.


Olen muutamia vuosia pyöräillyt mulla on kaikki aika maailmassa -mentaliteetilla: silloin ehtii pysähtyä aamukahvillekin ja jutustelemaan hetkeksi. 
Suurimmalla osalla kanssapyöräilijöistä näyttäisi olevan eri motto, sen verran kuhinaa kävi jokirannassa, ja kovin harva pysähtyi hengähtämään edes hetkeksi.
Minusta juuri mahdollisuus ottaa aikaa, hidastaa, jopa pysähtyä on se, mikä tekee pyörällä liikkukmisesta niin nautinnollista.


Kahvin ja jutustelun jälkeen jatkoin matkaa jokivartta ja pysähdyin vielä toisenkin kerran, yhden pienen sisäänhengityksen verran ihmettelemään ja katselemaan harmaata aamua.

Pohdin fillarointia yleensä ja aivan erityisen paljon sitä, miksi niin kovin harva pyörällä liikkuva osaa näyttää suuntamerkkiä. 
Siitä olisi aamun letka-ajossa aika paljon hyötyä ja iloa. 



Ja vähän pohdin sitäkin, että taloyhtiön fillarikellari pitäisi saada kuriin ja nuhteeseen. Siellä on tusinoittain pyöriä, jotka eivät ole vuosiin liikahtaneet mihinkään.
Minä puolestani arvostaisin sitä, että aamuin illoin saisin pyöräni parkkiin ilman jatkuvaa raivaamista.
Yritin ehdottaa taloyhtiön puuhatädeille että asialle tehtäisiin jotain. No, nehän olisivat siirtäneet jonkun hulkkosen tai minkälie huttusen pyörän roskiin ja asia olisi ollut sillä selvä, koska se nyt ei taatusti ikinä enää pyöräile. Mutta eivät ymmärtäneet, että ne itse voisivat asetella pyöränsä jotenkin säädyllisesti rivimuodostelmaan.

henk.koht. voisin hyvästä fillaripaikasta vähän maksaakin vaikka.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Kukaan ei kertonut minulle ja teininkasvatusvinkki

eli Kun Lapsesta Tulee Täysikäinen

Kyllä kuulkaa sain elämäni shokin kun rutiininomaisesti klikkasin itseni wilmaan ja sieltä olikin yksi epatto ihan hukassa.
No, onhan sellaista jonkin kerran aiemminkin tapahtunut, yleensä koulujen loma-aikoina, kun on wilman huolto ja lapsi on siirtynyt koulusta toiseen, mutta nyt oli kertakaikkisen kateissa koko kakara.

Ja uskokaa pois, että on ihmismieli sellainen, että
a) näyttää tosi kummalliselta kun yksi puuttuu
b) herää epäilys että onko se lainkaan olemassa ja tallessa ja koulussa
vaikka c) en voi millään muotoa väittää kaipaavani liikunnanopen viestejä "tjenare; fb up yk." (suomeksi että jalkapalloa urkkapuiston yläkentällä)

Ihan yhtä paljon tai oikeastaan vielä paljon enempi shokeroiduin kun sama epatto katosi verkkopankistani ihan noin vain huis.
Koska sellaista ei ole tapahtunut koskaan, ei edes koulujen loma-aikoina.
Edelleen
a) näyttää tosi kummalliselta kun yksi puuttuu
b) herää epäilys että se tuhlaa vähäiset säästönsä johonkin turhanaikaiseen; esim kiinalaiseen ruokaan hernaripäivänä
vaikka c) en voisi sitä mitenkään estää, kun en ole voinut ennenkään.
Mutta hyvänen aika: miten minä sitä nyt rahoitan?

Jännää puolestaan tässä oli se, että wilmasta kakru katosi arvatenkin puoliltäöin syntymäpäivän aaton ja syntymäpäivän välillä, ja pankista syntymäpäivän ja seuraavan päivän välillä.
Että on erilainen ajanlaskumalli eri instansseilla.

Kyllähän minä jollain tasolla kait tiesin, että niin sitä vain katkaistaan loputtomalta hössötykseltä siivet, mutta oli se siltikin vähän odottamatonta ja aika brutaalia.

Ja sitten piti mennä pankkiin ratkomaan näitä asioita, enkä saanutkaan sivusta huudella enää mitään ohjeistuksia, vaan piti antaa lapsen aikuisen itsensä päättää, kuinka jatkossa hoidetaan hommelit.
Se sanoi luottavansa kilpailutukseen ja katsovansa että kummasta hyötyy enempi, minusta vai isästään, ja että sille antaa sitten käyttöoikeuden tililleen.
Koulun kansliassakin se visiteerasi ja palautti wilman ennalleen, kun se oli rehtorin syvä toive.

Palautui minun virtuaalielämäni kohdilleen taas kun on wilma ja verkkopankki.

Henk.koht en yleensä usko yhden yön ihmeisiin, mutta kun sitten vielä kävi niin, että lapsi aikuinen ilmoitti järjestävänsä synttärikahvit omaisilleen ja sanoi leipovansa sinne kakun niin en voinut muuta kuin nostaa kädet ylös.
Kait siitä sitten tuli aikuinen ihan kertarykäisyllä.






TEININKASVATUSVINKIT 
muista puhua kakrun kanssa ainakin nämä ajoissa
koska kohta et pysty vaikuttamaan niihin mitenkään


1. passi /henkkari /tmv.! Henkkari kannattaa hankkia, ajokorttihan ei ole virallinen henkilöllisyystodistus. Jos passi menee vanhaksi eikä ole henkkaria, päätyy takahuoneeseen turvallisuuskuulusteluun. Ja henkkaria on helpompi kantaa mukanaan kuin passia. Henkkaria ei kannata hankkia alaikäiselle; tämä on yksi ensimmäisiä aikuisena hoidettavia asioita, ainakin minun näkövinkkelistäni katsottuna.

2. pankki: miten pankkiasiat hoidetaan - ainakaan meidän pankissamme ei voinut etukäteen antaa tilinkäyttöoikeutta, vaan se piti hoitaa vasta täysikäisyyden osuttua kohdille. Meillä päädyttiin yhteisymmärryksessä siihen, että ainakin toistaiseksi tiliin on käyttöoikeuksia muillakin kuin vastakypsyneellä aikuisella. On hiukan helpompaa hoitaa sitä rahoituspuolta.
Ei välttämättä mitenkään akuutti asia, eikä mitenkään välttämätön, voi jättää tuoreen aikuisen itsensä päätettäväksi.

3. wilma: tiedoksi - kadotat kaikki oikeutesi nuoren opiskelun seurantaan. On täysin mahdollista, että sinä järjestät täyttä höökää ylioppilasjuhlia, mutta abituruksellasi on rästissä parin vuoden verran pakollisia kursseja. Koulu ei anna tietoa välttämättä edes pyytäessä, koska kyseessä on täysikäinen henkilö.
Oman vastakypsyneen koulu ajaa voimakkaasti sekä nuorten asiaa että vanhempien oikeutta olla kärryillä, ja he vakavasti kehottavat nuoria antamaan wilman oikeudet entiselle huoltajalle, opettajat perustelevat asiaa nuorille mm. rahoituspuolella: sen lauluja laulat, jonka leipää syöt. Wilma taitaa olla myös ainoa kanava, jonka kautta koulun virallinen tieto kulkee (esim. se lakkiaisten ajankohta ja paikka...)
muistatteko muuten vielä sellaista onnellista aikaa, jolloin oli yhtä juhlaa kun sai itse kuitata poissaolovihkoon että lääkärissä vaikka oikeasti oli ollut kavereiden kanssa päiväkaljalla. (äiti, minä en koskaan ollut, vaan olin kiltisti latinan tunnilla tai kemian tai äikän, mutta se heppu kyllä, kenen kanssa asustelen ja kasvatan lapsia). 

4. lääkkeet ja lääkäriasiat - et pysty söösimään enää niitäkään. Reseptien uusinta, noin niin kuin esimerkiksi.

torstai 4. toukokuuta 2017

Rehtorin neljä ärrää

Taas vaihteeksi vanhempainillassa, tällä kertaa abiluokan infossa.
Ylioppilaskirjoitukset, pakolliset kurssit, päästötodistus, pääsykokeet - lapsukainen aloittaa syksyllä urakointinsa, ja lakittunee vuoden kuluttua.



Rehtori päätti infopakettinsa neljään ärrään:

rahoita

rakasta (ja vähän rajoita)

ruoki

rauhoita (ja anna rauha)



Oli helppo olla samaa mieltä: juuri näitä ärriä olen kasvatuksessani viljellyt melkein koko ajan, vaikka en olekaan tietoisesti ajatellut, että ne ovat äärimmäisen tärkeitä ärriä.
Olen vain syytänyt taskurahaa tilille ja ruokaa lautaselle, silittänyt selästä ja komentanut seuraavassa hetkessä, antanut tilaa olla ja välillä kiskonut osaksi yhteistä.
Oli helppo huomata, että tässä juuri on minun nuorisonkasvatusfilosofiani. (sellainen disclaimer tähän, että meidän nuoriso on kyllä ehdottoman helppoa, ja heidän kanssaan voi tätä filosofiaa vaivattomasti ja luottavaisesti toteuttaa)

Olemme linjanneet yhteisiä kasvatusperiaatteitamme aika laiskasti, sillä enimmäkseen me kasvattajat olemme olleet ilman suuria linjapuheenvuorojakin hyvin yksimielisiä.
Ainoa asia, minkä olemme puhuneet auki, on rahoitus.
Siitäkin olemme yksimielisiä: niin kauan kuin lapsi kotona asuessaan opiskelee, tuemme mahdollisuuksiemme mukaan rahallisesti ja ruuallisesti. Vaikka väitöskirjaa vääntäisivät tuolla nuorisosiivessä.
Aikuinen työssäkäyvä ja kotona asuva saisi maksaa omaa osuuttaan yhteisistä menoista.
Oleiluvaihtoehtoa emme tunnusta.

Ruokimme minkä kerkeämme ja yritämme pitää kiinni siitä, että teineillä on lupa tehdä omat ratkaisunsa, heillä on rauha valita itse. Se on näistä vaihtoehdoista vaikein.

Rehtori taisi puheessaan tarkoittaa sitä, että abivuonna pitäisi antaa nuoren keskittyä vain opintoihinsa, eikä kuormittaa häntä ylimääräisillä hommilla, mutta minä ajattelen kyllä kasvurauhaa laajemminkin.

Pitää olla mahdollisuus tehdä omia ratkaisujaan.




tiistai 2. toukokuuta 2017

Unelmahommeleita

Kirjaston palautuspäivä lähestyi sen verran kovaa vauhtia, että piti pistää kiireeksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommien kanssa.

Alkupuolen lukeminen hankasi vastaan, keskivaiheilla vähän innostuin, bloggaamista elinkeinona pohdiskelin. Välillä stoori pyöri ympyrää ja sama asia tuli vastaan moneen kertaan.
Mutta energisiä mimmejä, mitä muutakaan voi sanoa.
Ja järjestelmällisiä.

Osallistun omaan työhöni liittyen täydennyskoulutukseen ja olen muutenkin pohdiskellut omaa päivätyötäni: tarvitsen lisää järjestelmällisyyttä. Olen tehnyt päivätöitäni ja harrastuksiani, perhe-elämästä puhumattakaan, aika lailla pala kerrallaan ja sellaisessa järjestyksessä kun on sattunut sopimaan.
Näennäisryhdikkäästi.
Henkisesti olisin paljon mieluummin kukkaseppele hiuksissani hypähtelevä paljasjalkahippi, mutta hyvin hyvin hitaasti ja piinallisen tuskaisasti olen oppimassa sen tosiasian, että elämä on parempaa, helpompaa ja vapaampaa kun ensin on järjestelmällinen ja suunnitelmallinen.




Pikkuhiljaa olen perhe-elämässä ottanut käyttöön koko seurueen yhteiset PRH-kokukset (kyllä; tuo on oikea kirjoitusasu) ihan vakavissani. Tähän asti olemme prh-kokustaneet lähinnä äänestysaiheista, sellaisista Lintsille-vai-Särkkikseen -tyyppisistä jutuista. Nyt olen yrittänyt koota lauman edes hetkeksi kertomaan ja kuuntelemaan missä kukakin milloinkin on.
Perheen yhteistä kalenteriahan eivät kaikki kuitenkaan lue. ("siihen tulee koko ajan liikaa merkintöjä")

Samanlaista asennemuutosta ajamme läpi työyhteisössä; olisko helpompaa, jos ottaisimme enemmän aikaa suunnittelulle? Olisiko työssämme vähemmän tulipalojen sammuttelua ja enemmän oikeisiin asioihin keskittymistä? (olisi. muutos vain tulee olemaan todella hidas)

Harrastuksiini, tai siihen ainoaan selkeästi kodin ulkopuoliseen juttuun, mikä minulla tällä hetkellä on, olen koko kevään soveltanut samaa järjestelmällisyyden periaatetta.
Siksipä siksi mummopiirini onkin niin voimaannuttava.

Unelmahommia luettuani olen vakuuttuneempi siitä, että olen järjestelmällisyyden suhteen oikeilla jäljillä.

Siitä taas en ole aivan vakuuttunut, onko luovan alan yksityisyrittäjyys juuri se unelmahommeli ihan kaikille. Joillekin on, joillekin ei. Sellaisiakin ihmisiä tarvitaan, jotka tekevät työtä muiden leivissä ja muille.
Mietin usein tämäntyyppisiä selfhelpejä lukiessani, miksi elämän suunnanmuutos ja suuntautuminen kohti omia unelmiaan tarkoittaa järjestään luovan alan yrittäjyyttä? 


*
En vieläkään ole ihan varma, mikä on minun unelmahommelini.