maanantai 11. joulukuuta 2017

Itäsiiven arvoitus ratkennut!

Rva Kepponen ilmoitti tekevänsä visiitin nykyisestä pääkaupungista entiseen, ja esitti kainona toiveenaan näkevänsä itäsiipemme salongin koko jouluisessa loistossaan.

Muistanette, että itäsiipeämme on kohdannnut ankeampi kohtalo. Se on kadonnut.
Kovaonninen kadonnut salonki flyygeleineen mainittu mm. täällä 
sekä tietysti myös täällä,
ja lisäksi täälläkin;
ymmärtänette että kyse on vakavasta ja pitkään kumuloituneesta kriizitilasta 


Vaan mitäpä sitä ei ihmispolo tekisi suuresta maailmasta tulevain vieraidensa eteen.
Eipä siis muuta kuin hakku ja kuokka olalle ja lapiota käteen, ja itäsiipeä ja kadonnutta flyygeliä etsimään.


Jätin jouluiset paketointitohinani (kevyesti huokaisten) sivuun.
Ja kas!
Löytyihän itäsiipemme juuri sieltä, missä arvelin sen olevankin. (idästä?)


Onneksi palveluskunta oli kerrankin ollut tilanteen tasalla jo ennakkoon, ja kattanut päiväsalongin pöydälle pientä välipalasta ennen illan suurempaa kalaasia.


Itäsiiven ruokasalissa meitä odotti juhlapöytä valmiiksi katettuna ja flyygelikin oli vireessä.



Vietimme elegantit, sivistyneet joulunalusjuhlat juhlasalonkimme loisteessa.


Valitan - salonkimme avara kirkkaus verottaa kevyesti juhlijain loistokkuutta, mutta uskokaa pois! Säkenöimme kilvan joulupuun kanssa.


Lapsukaisten pikkupaketit siellä odottavat jo suurta juhlapäivää.


Herrat olivat valitettavasti joutuneet vetäytymään loistokkaasta seurastamme muihin isännöiviin tehtäviin (mm. pyykkihuolto ja ruokinta), muuten toki olisivat hekin osallistuneet ilomiellä yhteiseen riemuumme.





 Ja jatkuihan ilakointimme kepeämmissä merkeissä entisen ylvään pääkaupunkimme kaduilla.




Kiitos mainion loisteliaasta seurasta ja miellyttävästä päivästä itäsiivessämme, rva Kepponen!
(ne olivat muuten Turun Naispoliisilaulajat; tarkistin netistä!)



(Ett hem -museo
Vanhan Suurtorin joulumarkkinat)


Ps. Hanki Museokortti, siinä on ideaa!
Minä annoin itselleni pikkujoululahjaksi semmoisen - nyt alkaa kulttuurintäyteinen vuosi!

torstai 7. joulukuuta 2017

joopa-joo joulukolo

Teini ruokapöydässä: "mun täytyy jättää mun vatsaan joulukolo"
minä: "mitämitä?"
Teini: "höh, se on se paikka, mihin mahtuu jouluruokaa. Joulukolo. Vatsaan. Kato nyt. Tässä on pieni joulukolo, sinne laitetaan lanttulaatikkoa. Sit ei liho jos on tarpeeks joulukoloja"


Kunpa olisikin.

Valtakunta joulukolosta ja -olosta!



Nuoriso osallistui juhlavampaan itsenäisyystapahtumaan.
Yksi kähvelsi kivan juhlamekkoni, koska eioomitäänpäällepantavaa.
Toinen pyysi apuani koska eioomitäänpäällepantavaa.
Kolmas soitti paniikkipuhelun kun olin juhlakävelyllä: äitihei, misonmunkraka ja paita ja puku?

Kului puoli tuntia.
Sitten ensimmäinen palautti sen mekon koska eioomekkopäivä.
Toinen vaihtoi ne vaatteet, jotka oltiin yhdessä valittu, koska einääookivoja.
Kolmas katsoi kaappiinsa ja kysyi aionksnäämunvai?

maanantai 4. joulukuuta 2017

Identiteettikriizi

Koko viikonlopun olen tehnyt kaikkea semmoista, mitä yleensä en.
Poden vakavaa identiteettikriiziä.

Perjantaina sain ällin että pitää mennä asioimaan sisustustavarakauppaan eli Pohjolan Huonekaluhelvettiin eli...
no, Ikeaan.
Pakko oli nöyrtyä, kun polte sisustaa oli niin valtava, onneksi  sain seuraa yhdestä teinistä.

Kulutimme tuntitolkulla aikaa, emme syöneet lihapullia mutta välikahvit kylläkin (= teen ja mehun ja kakkua), kulutimme pienen banaanivaltion verran rahaa, juoksimme hysteerisesti hihittäen kahden eri bussin perässä ja kannoimme kotiin kaksi (2!) Ikea-säkillistä sälää ja roipetta (maton, verhoja, pyyhkeitä, lautasliinoja, huonekasveja, noin niinkuin alkajaisiksi).

Lauantaina virkosin jo ennen kukonlaulua.
Tarkoitukseni oli vain vaihtaa keittiön verho ja asemoida seimi hollilleen.
Mitä vielä!


Yhtäkkiä huomasinkin nuohoavani kaikissa kummallisissa nurkissa erimoisten siivousvälineiden kanssa.
Hylkäsin siivoushommelit vain sen verran, että kävimme hakemassa hampurilaissäkillisen ruokaa keskenkasvuisille (ei ihminen nyt ihan mihin tahansa taivu: ei yhtäaikaa voi siivota villisti ja vielä kokatakin, jostain pitää luopua!)
En vain osannut lopettaa, vaan nuohosin kuin mielenvikainen lisää ja lisää nurkkia.
Aina kun sain yhden jutun valmiiksi, keksin ainakin kaksi uutta.

Vakuuttelin koko ajan itselleni, että kukaan, yhtään kukaan ei välitä siitä, olenko nyt nuohonnut jonkun ihmeen nurkantakaisen pikkusopukan, mutta ne osannut lopettaakaan. 
En ennen kuin seimiväki oli asemoitu, verhot vaihdettu ja kuusi koristeltu.


Kuusi!
Mistä sekin ilmestyi?
(no sieltä sisustustavarakaupasta tietysti)

Aloin tuntea oloni huolestuttavan aikuismaiseksi.
Kun sitten istahdin päiväkahville (-teelle) ja huomasin että joku sisustusvimmainen oli asemoinut suklaatia aaltovaasiin, sain totaalisen aikuisidentiteettikriizin.
Minä en ole Ihminen Joka Sisustaa Jouluksi Tai Milloinkaan Muulloinkaan.
Enkä ainakaan semmoinen joka laittaa tavaroita minikokoisiin aaltovaaseihin.
Grr.




 Illansuussa totesin nuorisolle että muuten hyvä keikka, mutta en kaikesta riehumisesta huolimatta vieläkään löytänyt itäsiiven kadonnutta flyygelisalonkia, että kyllä jää varmasti joulu jotenkin vajaaksi kun aina vain on flyygelisalonki hukassa.
Yksi nuorista väitti että käy siellä aika-ajoin soittelemassa.
Toinen kysyi, että missä muuten on mun harppu.




ps.
kaikkein pahin kriizi tuli, kun vielä sunnuntaiaamuna jatkoin järjestelyitäni ja yhtäkkiä minulla oli oma hylly lautasliinoille.
Olen aina ajatellut että semmoinen on liian huoliteltua ja aikuismaista minulle.
No, nyt on sitten lautasliinaosasto kaapissa.
Grr.
Grr.
Ja vielä kerran grr.
Pitää ruveta ostelemaan lautasliinoja joka käänteessä.
Grr.


tiistai 28. marraskuuta 2017

kitkerä akka nillittää

näin pitkälle talvikautta päästiin ennen kuin bussimatkailuangstini heräsi.

Nykyään aamuni alkavat epäterveen pahansisuisissa tunnelmissa.

Nimittäin:

Työmatkabussini kerää uumeniinsa myös laumatolkulla koululaisia.
Ensin ovat ne pienet, jotka seilaavat kännyköineen penkistä toiseen ja tihisevät.
Ne eivät häiritse muulloin, paitsi silloin kun heittelehtivät pitkin käytäviä kaverin luota toiselle.
Ne onneksi rauhoittuivat yhdestä rykäisystä (en minä vaan yksi vanhempi ja kitkerämpi eukko) ja istuvat nykyään aika siivosti paikallaan.

Sitten ovat väsyneet teinit.
Niissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että ne tukkivat ulosmenoreitin. Mutta se ei haittaa minua yhtään, kun jään pois vasta pitkälti niiden jälkeen.
Ne ovat puoliunessa, hiljaa ja itsekseen.

Mutta sitten.
Alati uusiutuva luonnonvara viides-kuudesluokkalaisia poikia, jotka menevät - sanotaan se nyt aivan kaunistelematta - keskitetyn palvelun kouluun eli tarkkikselle.
Niitä tulee pitkin-poikin bussireittiä niin, että niitä on lopulta jotain viiden ja kymmenen väliltä, vähän aamusta riippuen ja voi grr ja rumasana sitä menoa ja elämää!

Tarkoituksellista, kovaäänistä, järjettömän rääviä kiroilua.
Kovaäänistä haukkumista, sekä kavereiden että kanssamatkustajien.
Tappeluun yllyttämistä ja tappelemista, syljeskelyä.
Kovaäänistä omalla lääkityksellä spekulointia (ei taida olla ihan kohdillaan, vink-vink)
Erityisen kovaäänistä kaverin solvaamista ja kaverin äidin anatomioilla spekulointia (muutama lisätunti ihmisen biologiaa voisi auttaa asiassa, äiti ei voi olla v:n h-o)
Ja järjettömän törkeää haistattelua sille joka asiaan jotenkin puuttuu.

Miten on edes tilastollisesti mahdollista kiroilla useammalla kuin joka toisella sanalla ja silti saada sanotuksi jotain?

Mistä niitä grrrr:n grrr:n käytösrajoitteisia kersoja riittää jokaiselle vuodelle, eivätkö ne ikinä lopu?

Mistä ne ammentavat sen järjettömän räävin sanastonsa. Teinien rutiininomainen v-pilkku ei tunnu missään.

Tyhmä saa olla, mutta ei sitä kannata julkisesti niin hirveän kovalla äänellä esitellä.

Aamu toisensa perään kirskuttelen hampaitani ja teen toinen toistaan kamalampia suunnitelmia

Voisin
- huutaa kuin faan niin veretseisauttavasti kuin ikinä pystyn
- mennä tyynesti niiden väliin istumaan
- pyllistää niille että tässä teille yhden äidin v:n r:n ahtervärkki


Olen myös harkinnut
- yleisönosastokirjoitusta
- kantelemista koululle


Yleensä
- yritän ajatella mukavia ajatuksia ja hissimusiikkia.
- Lehtori yrittää rauhoitella minua
- luen
Mutta kun
- en pysty keskittymään

Aiempaan bussiin en ehdin ja myöhemmällä myöhästyn. Grr.




maanantai 27. marraskuuta 2017

Ihan epä viikonloppu

inhoan sitä kun nuoriso on oikeassa.
Ei niiden kuulu olla oikeassa, vaan minun.
Minä olen kumminkin vanhempi ja viisaampi ja joka tapauksessa äiti.

Lauantaina olisin halunnut ensin tehdä kaikessa rauhassa hyvää ruokaa ja sitten mököttää itsekseni sohvassa ja ehkä lukea, mutta mitä vielä.
Nuoriso pakotti minut kissanpesupuuhiin, ensin uhkailemalla ja sitten demokraattisesti äänestämällä koska eläimet ovat kuulemma kuvottavia ja hikisiä.
Ne uhkasivat (kiristivät) että jos en suostu kissanpesuun, pitää leipoa jättisuuri piparkakkutaikina ja ne menevät syömään sitä minun sänkyyni farkut jalassa (*puist, hyi ja kauh*) ja sitten
äänin 3-1 (Lehtori pidättäytyi äänestämästä) minut pakotettiin pesemään ensin Elma-Kelminen neiti Pesonen ja heti sen perään Arppu aka Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Rönäperän ja Muiden Vähäisempien Maiden Prinsessa Butski.
Viirun sain sentään jättää pesemättä, koska siitä urakasta ei selviä taisteluarvitta.

Kissoista tuli paremman näköisiä ja hyväntuulisempia.
Masentavaa koska nuoriso oli oikeassa.



Kelmis esittelee putipuhdasta kylkeään

inhoan myös sitä, kun Lehtori on oikeassa.
Sunnuntaina olisin vain halunnut maata sohvassa ja mököttää ja sääliä itseäni, mutta se kampesi minut väkisin kaikenmoisiin viikonlopun rientoihin, joita riitti aamusta melkein iltaan asti.
En ehtinyt mököttää enkä sääliä itseäni, vaan tulin paljon paremmalle tuulelle.

Ihan epää kun kaikki muut ovat oikeassa paitsi minä itse.

*

Sovittiin kaverin kanssa yhteisestä perinteisestä itsenäisyysjuhlasta.
Kaveri viestitteli, että olisi mukavaa nähdä myös teidän nuorisoa.

Minä vastasin, että niin minustakin, ne ovat hirveän harvoin kaikki yhtäaikaa paikalla.

Sunnuntai-illalla oltiin hetki.
Ei järmätty melkein yhtään.



keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Vinkkiviitonen: Liian hyödyllinen joulukalenteri

Kaikkihan me tiedämme marttojen oivallisen joulusäännön: siivoa kaappisi jouluksi vain, jos aiot viettää joulusi kaapissa.

Oivallinen sääntö, kertakaikkiaan.
Probleemi on siinä, että joskus ne kaapit kumminkin täytyy inventoida ja järjestellä. Varsinkin keittiössä, jos aikoo tunkea kaappeihin joulukinkun, sahtisammion ja kilon konvehteja.

Siihen ratkaisu on jokaisen laiskistuneen aikuisen Liian Hyödyllinen Joulukalenteri.
Tämä kalenteri on tarkoitettu slarveille tyypeille.
Jos olet järjestelmällinen, lopeta jutun lukeminen ja mene juomaan glögiä tai kaakaota. Heti.

Liian Hyödyllinen Joulukalenteri Slarveille Tyypeille - ja kiireisille myös.

Aloita keittiöstä, koska joulumme keskittyy niin vahvasti suun ruokaan ja juomaan.
Avaa jokikinen kaappi ja laatikko ja tuijota niitä hetki kriittisesti.
Sulje ne.
Avaa uudestaan.
Tee triage - eli määrittele tärkeys- ja kiireellisyysjärjestys.
Ole kriittinen: voi olla että kaikkia kaappeja ja laatikoita ei tarvitse järjestellä.
Tee vain pakolliset, älä järjestele järjestelemisen vuoksi: älä pistä lautasliinoja valöörijärjestykseen, keskity ensin todellisiin järjestelytarpeisiin.
Veikkaisin että kuivaruoka- ja jääkaappi ovat tärkeimmät.

Jos olet vähemmän järjestelmällinen - kuten minä - kirjoita tärkeys- ja toimintajärjestys itsellesi muistiin: joko muistikirjaan, mentaalisesti mieleesi tai post-it -lapulle kaappien oviin.

Ota käsittelyysi yksi kohde kerrallaan.
Vain yksi kohde päivässä - tämä sääntö on ehdoton.
Saat tehdä tätä enintään kerran päivässä ja enintään viitenä päivänä viikossa.
Viimeiset viisi päivää ennen joulua eivät ole enää järjestelypäiviä.

Ole kurinalainen - tämä on koko homman hankalin juttu.
Älä vetkottele, äläkä pakoile. Päätä että teet vain tämän yhden laatikon ja että se kestää suunnilleen vartin tai puoli tuntia.
Jää- ja kuivatavarakaappeihin kuluu ehkä vähän enemmän aikaa.
Ole niiden kanssa erityisen armoton. Älä säästä viisi vuotta sitten ostettuja jänniä juttuja siltä varalta että juuri nyt ihan kohta mahdollisesti jo tulevana juhannuksena ehkä kokeilet niitä. Et kumminkaan kokeile. Ja kyllä, ruuan poislaittaminen tuntuu pahalta. Mutta turhan ruuan säästäminen on ihan yhtä huono juttu.
Muista että sinne kaappeihin täytyy kohta mahduttaa puolikas sika, saavillinen sahtia ja jättirasia konvehteja. Haluatko ihan oikeasti että joku rasvaiskämäinen säilyketölkillinen savustettuja sammakonreisiä vie tilan sinun joulusuklaaltasi, jouluportviiniltäsi ja joulumikälieherkultasi? Oikeasti?

Kun olet tehnyt päiväurakkasi, tee jotain mukavaa ja jouluista. Juo glögiä tai kaakaota. Ja kun muki on tyhjä, mene ihailemaan sitä kunkin päivän saavutustasi; ole ihan että Jee! Onpas siistiä! 
Saat ihailla myös edellisten päivien saavutuksia. Ole niistäkin ihan Jee!

Jos ehdit selättää keittiön ennen määräajan umpeutumista (minulla on keittiössä 10 kohdetta), ota käsittelyyn seuraavaksi tärkein kohde samalla tavalla. (veikkaisin että olotila /olohuone /ruokasali; missä nyt aiotkin eniten oleskella jouluna)
Järjestele vain ne paikat, jotka on pakko järjestellä.
Ole niidenkin kanssa armoton. Älä säästä turhia asioita, älä ainakaan piilota niitä johonkin toiseen kaappiin odottamaan parempaa aikaa, sellaista ei koskaan tule.

Tee joka päivä myös yksi muu jouluinen juttu, sen glögin /kaakaon lisäksi.
Sen sijaan että ripustaisit kaikki jouluvalot  ja joulukoristeet päänuppi hikisenä kerrallaan, tee pienissä paloissa.
Kun olet avannut (=järjestellyt) kalenteriluukkusi, palkitse itsesi tuomalla pieni pala joulua tupaan. Ripusta yhdet valot. Sytytä kynttilä. Laita ovikranssi oveen. Paista piparkakkuja. Kuuntele joululauluja.
Tai mitä nyt mukavaa onkaan.
Rakenna pala kerrallaan.

Joulu tulee tontunvarpailla.


tiistai 21. marraskuuta 2017

melkein jouluiskriizi

Apua!
Olen jo ihan joulunodotusfiiliksissä ja adventtiaikaan on vielä yli viikko!

Päässäni tursuaa joulukattauksia, jouluverhoja, jouluvaloja, jouluruokia, joulutonttuja, jouluihamitävain.

Olen aina ollut hyvin jämäkkänä siitä, että joulunodotus alkaa adventista ja vain ja vasta adventista on aika rakentaa joulua hiljalleen kotiin.
Nyt on kyllä semmoinen pakotus, että on melkein ihan välttämättömän pakko päästä yhteispohjoismaiseen huonekalutaivaaseen hipeltämään sisustuskrääsää, kun sitä ei mistään muualta kohtuuhintaan saa.
Haluan että joulupöydässä on hopeaa ja valkoista.

Mietin, millä tavalla mahdumme koko laajennetun perhekunnan voimin aaton aterialle meille, riittävätkö lautaset ja onko kaikille laseja?
Haaveilen piparkakuista ja hyasinteista ja kynttilöistä ja valoista.

*

Jouluisen PRH-kokuksen aiheita - heti kun olemme kaikki saman pöydän ympärillä eikä ole kiire:
1. kuusi vai ei? (huom. Elma; se kumminkin kiipeää siihen!)
2. lahjoja vai ei?
3. mitä syödään?


*

Yritän kanavoida tursuilevaa jouluenergiaani ottamalla varaslähdön aikuiseen joulukalenteriini, eli välttämättömien nurkkien nuohoukseen. (huom. vain välttämättömät nurkat! ei yhtään enempää!)
Eilen rassasin kuntoon jääkaapin. Kaikki hyllyjen perille maastoutuneet vanhentuneet melkeinsyödyt purkinpohjat kohtasivat tiensä pään, aakkostin jäljellejääneet perunat ja porkkanat ja olin muutenkin hyvin tunnollinen.
Vähän parempi.

maanantai 20. marraskuuta 2017

...ja mitä sitten tapahtuikaan?

Olin melkein kriizissä, kun tajusin että iso osa viikonlopustani on ihan vain omaa aikaa.

Silloin kun lapset olivat pieniä, oman tilan ja ajan tarve oli paljon suurempi: pienet lapset ovat niin konkreettisesti kiinni iholla, että siitä täytyy välillä ravistautua irti. Teinien tarvitsevuus on satunnaisempaa ja ne ovat välillä oma-aloitteisesti poissa. Toisaalta ne ovat tarvitsevuudessaan paljon narsistisempia, eivätkä odota hetkeäkään. Ja niitä on paljon vaikeampi hajasijoittaa satunnaispäivähoitoon, jos itsellä olisi tilan tarve. ne eivät huuda hurraata jos yritän työntää ne kaikki yhdessä yökylään isovanhemmille. eivätkä oikein kai isovanhemmatkaan?

Omalle ajalle ja tilalle on tarvetta eri tavalla kuin pikkulapsivaiheessa, mutta tervetullutta se aika silti on.

Perjantaina saattelin maailmalle matkaan yhden nuoren ja työnsin työelämään toisen.
Kolmannen kanssa lähdimme organisoidulle shoppailuretkelle: ostimme urheilushortsit, meikkejä ja puhelimen latauspiuhan kuten aina; näitä kaikkia kuluu loputon määrä taloudessamme. Ainoa ostos mitä tällä kertaa ei tarvittu, olivat kuulokkeet. Niitä vasta kuluukin.

Kun sain lapsen treeneihin ja Lehtorinkin maailmalle, ajattelin ottaa nokoset, mutta olinkin masentavan tunnollinen ja kunnollinen ja lähdin kävelylle.
Ja sitten luin.

Lauantaina urakoin uudet mullat huonekuuselleni. Vastoin kaikkia odotuksia olen kyennyt pitämään yhden viherkasvin hengissä lähes vuoden. Aloin sääliä sitä, joten päätin vapauttaa sen kärsimyksistään - kuolohan sen väistämättä korjaa nyt, kun yritin kajota sen kuuskohtaiseen olemiseen.
Kukkaruukusta innostuneena sain sisustuksellisen inspiraation ja nysväilin samaan syssyyn pientä järjestelyä. Aloin innostua joulunodotuksesta.
Lähetin maailmalle toisen lapsukaisen.
Lähdin kaupunkiin katsastamaan kauppojen sisustussälätarjontaa.
Sain hepulin yhdessä tavaratalossa, jossa reilun metrin korkuinen - siis pieni - muovikuusi maksoi kaksisataa euroa. Se siitä sisustamisesta.
Tarjosin kotona vanuvalle nuorisolaiselle älläburgerin ja jälkkäriksi älläkakkua ja näin huomaamattomasti leuhkitaan lapsen saavutuksella!

Ja sitten antauduin jouluiselle askarteluhuumalle - se oli parasta koko viikonlopussa.

Näin viikolla yhdessä blogissa tonttuoven ja ihastuin välittömästi.
Vietin nautinnollisen tovin hyvän ystäväni googlettimen parissa ja kaivelin kaapeistani säälittävät askartelutarpeeni. pahvisia olutlasinalusia, cocktail-tikkuja, lankaa ja liimaa. Muuta en omista. Enkä teknisesti ottaen omista edes niitä lasinalusia, kun ne ovat Lehtorin, mutta omin ne, koska me jaamme ihan kaiken. Tai niin aion väittää jos se huomaa että ne ovat kadonneet 



Sain aikaan oven, ja tietysti homma lähti lapasesta semmoisesti, että yhdessä piilopaikassa on odottamassa myös muuta tonttusälää ja -roipetta ja tästä näyttää kehittyvän jotain joulukalenterintapaista juttua.
Tonttumaailma näyttäisi täydentyvän joulukuussa kerran-pari viikossa.

Nuorison mielestä ovessa on valuvika, kun sitä ei voi avata.




perjantai 17. marraskuuta 2017

Lähestyvän viikonlopun kriizi

voi hyvät hyttyset sentään että ihan alkoi huimata ja korvissa kuulua hurinaa, kun tajusin että olen melkein ihan yksin melkein monta tuntia lähestyvästä viikonlopusta.
Yksi teineistä on reissussa koko viikonlopun - perjantaista sunnuntaihin; yksi on näillä näkymin liesussa lauantaina; yhdellä on töitä perjantaina ja sunnuntaina, ja Lehtorikin on maailmalla perjantain ja lauantain.

Ensin ajattelin että menen yöksi hotelliin ja syön joutilaan hotelliaamiaisen, mutta havahdus!
Täytyykin aamiaisruokkia se lauantaiaamuna maailmalle suikahtava lapsukainen. En halua jättää sitä yksin huseeramaan itseään maailmalle, muuten se lähtee pelkän korpun voimalla kokopäiväretkelle. Kun hengitän niskaan riittävän kovaäänisesti, se omatoimikokkaa kunnon brunssin itselleen.

No sitten ajattelin että menen koko perjantai-illaksi johonkin joutilaasti lukemaan, mutta kotiinjäävä teini huomasi tilaisuutensa tulleen ja alkoi kuumeisesti tarvita kaupasta yhtä sun toista ja haastoi kauppakierrokselle.

No, on siinä kumminkin melkein monta itsenäisen itsekästä tuntia kaikenmoiselle omatoiminysväämiselle.

Voin vaikka...leikata kissojen kynnet ja-ja-ja...

*
Parempaa kuin mikään mitä ikinä sitten todellisuudessa teenkään on tämä voitonriemuisen vapauden tunne ja kaikki ne potentiaaliset mutta täysin toteuttamiskelvottomat suunnitelmat, joita mielikuvitukseni päähäni juuri nyt syöttää.
(esim. tapetoi koko eteinen! rakenna pororumpu! kävele niin kauas kuin jaksat! maalaa taulu! lue viisitoista kirjaa! maalaa kirjahylly! siivoa kaikki huoneet kerralla kuntoon! ja vaatekaapit! ja astiakaapit!)

torstai 16. marraskuuta 2017

villit vanttuut

Olen pitänyt taukoa kutomisesta useamman vuoden: koko kroppa tuli siitä jossain vaiheessa kipeäksi ja kurjaksi.
Tänä syksynä päätin ottaa elämäni riskin ja nykertää jotain pientä, vaikka sitten kerros kerrallaan.

Hajahuomioita:

1. ei se ollutkaan ihan niin pahaa ja kipeyttävää. Jos maltoin nykertää alle puoli tuntia kerrallaan

2. ei se ollutkaan ihan niin kivaa kuin muistin. Hitsivieköön, esim. lapasia täytyy tehdä kaksin kappalein!

3. Puoli tuntia on naurettavan lyhyt aika, jos meinaa joskus saada jotain valmista. Varsinkaan jos ei tee sitä päivittäin.

4. miksi kässänopeni opetti, ettei kunnon käsityössä ole yhtään solmuja? Miten ne langat oikein kuuluisi päätellä? Teenpä niin tai näin, lopputulos on julma.


Tarkoitukseni oli osallistua Naistenpankin kuvakisaan Villeillä Vantuilla, mutta erinäiset syyt - lähinnä riittävä puolituntisten puute - viivyttivät valmistumista.

Tässä ne nyt kuitenkin ovat:

Villit Vanttuut #neulonaiselleammatti #naistenpankki

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

ad absurdum

Kävin illalla kävelemässä.

Yhdellä nurmikonlämpäreellä sorhotti perhe taskulamppujensa kanssa: isä ja äiti ja pari isompaa koululaista - melkein teinejä jo -  sekä koira.
Mietin että onkohan joku lapsista kadottanut avaimensa tai jotain muuta tärkeää.

miehen ääni: onks toi meidän kakka? otanko mä sen?
*epäselvää mutinaa*
miehen ääni: niin-niin mut mikä noista on meidän kakka?
*lisää epäselvää mutinaa*
miehen ääni: no minkä mä noista otan? höyryääkö se? hei, näättekö, mikä noista höyryää?

Pitäisiköhän koirajalostustoimikuntien keskittyä yhdistelmiin, jotka tuottavat pimeässä hehkuvaa, monogrammein koristeltua kikkaraa?

tiistai 14. marraskuuta 2017

talvikausiangst

talvikausi meinaa hyökätä kimppuuni, murehdin kaikkea öisin.
Jos ei ole todellista murehdittavaa (ei ole), keksin niitä.
Syökö yksi tarpeeksi, syökö toinen liikaa?
Jos yksi käy töissä, niin ehtiikö se opiskella? Pitäisikö toisen mennä töihin että se jotain oppisi?
Opiskelevatko ne tarpeeksi? Entä jos ne opiskelevat liikaa? Tai liian vähän?
Olenko liian kiva vanhempi? Vai olenko kukaties liian hankala ja vaativa?
Voinko pistää jalat suoraksi, jos kissa makaa jaloissani?
Jos en suorista, niin puudunko liikaa?

Voi murheenkryyni ja talvikausi!

**



perjantai 10. marraskuuta 2017

torstai-ahd.

Kauppatorin kulmilla vaeltelee kerjäläisiä.

Eilen, tavallisen työpäivän jälkeen, kävin tekemässä täydennysostokset ja tönötin väsyneenä ja puoliärtyisänä odottamassa bussiani, kun yksi vakikerjäläinen käveli kipponsa kanssa ohitse.

Tällä kertaa hän ei jättänyt minua rauhaan.
Helskytteli kurjaa kippoaan ja puhui kieltä jota enimmäkseen en ymmärtänyt enkä tunnistanut.
Pudistelin päätäni että ei-ei, en anna mitään.
Hän alkoi kolpata ostoskassissani: bred, bred? my baby?

Minua otti päähän ihan vietävästi, mutta lykkäsin käteensä paketin paahtoleipää että pääsin eroon koko jurpituttavasta tilanteesta ja takaisin omiin ajatuksiini.
Kerjäläinen lähti leipä kainalossaan.
Minä mietin, että toivottavasti se edes syö sen eikä heitä pois.

Kun tulin kotiin, sanoin lapsille, että piti olla lämpimiä leipiä, mutta kerjäläinen vei leivät.
mitä? annoiksä meidän ruuat jollekin kerjäläiselle?

*

Koko tämä kerjäläistouhu sieppaa minua kuupasta älyttömästi.
Haluan uskoa siihen, että asumme hyvinvointivaltiossa, jossa ihmisen ei henkensä pitimiksi tarvitse kerjätä.
Puutetta on, sen tiedän. Rahat eivät riitä ja töitä ei ole.
Mutta silti haluan uskoa siihen, että ihmisestä pidetään huolta.
Edes jollain tavalla.

Joka kerta näitä ihmisiä nähdessäni mietin, että jos annan rahaa, tuenko ihmiskauppaa?
Jos en anna, suistanko jonkun kurjuuttakin suurempaan kurjuuteen?
Kumpikin vaihtoehto tekee minusta ärtyisän ja huonoa omaatuntoa potevan.

Tämä horjuttaa uskoani yhteiskuntaan ja ihmisen omiin mahdollisuuksiin rakentaa toiveikas elämä.
Ja siihen myös, että järjestöjen kautta annettu apu olisi täsmällisempää ja kohdennetumpaa.



torstai 9. marraskuuta 2017

Omituisia kodinapuvälineitä

Maailmassa on hirmu paljon asioita, joita en käsitä.


1. haudekattila
Olen sen verran ollut hereillä sekä fysiikan että kotitalouden tunneilla ja kävin joskus jonkun marttojen kokkauskurssinkin että tiedän kyllä haudekattilan toimintaperiaatteen.
Ja olen käytellyt haudekattilaa lähes päivittäin ihan vuosikausia.
Minulla on itse asiassa kaksi haudekattilaa. Iso ja pieni.

Silti pysty kertakaikkiaan uskomaan, että haudekattila toimii.
Joka kerta, ihan jokikinen kerta, olen varma siitä, että ruoka jää vajaaksi.
Kaikkein hämmentävintä on tehdä suklaakiisseliä haudekattilassa. 
En vain usko että valmista tulee.
Juuri kun olen luopumaisillani toivosta ja heittämäisilläni kylmän ja kokkareisen suklaakeiton viemäriin, vips! 
Kiisseli kiisselöityy ja alatinälkäiset kirmaavat onnellisina tupaan.

2. tiskikone.

Meillä oli ensin superhyperhieno, jonka lastaaminen oli vaikeaa, ja joka oikutteli koko ajan ja erityisesti minulle (se mustasukkainen grr.n tiskieukko). 
Nyt meillä on yksinkertaisen karu, lähestulkoon itäsaksalainen malli, ja se on helppo lastata ja toimii (silloin kun muistan laittaa vesihanan auki). Siinä on kaksi nappia ja sitten vielä on ja off.
Miten voi olla että karumpi on parempi?

Enempi kyllä vielä ihmettelen että miten ne astiat löytävät paikoilleen linkouksen jälkeen.


Mitkä kodinapuvälineet ihmetyttävät ja kummastuttavat sinua arkena?
Jaa kummastuksesi!

lauantai 4. marraskuuta 2017

ruokalista-taloudelliskriizi

Superäiti Pinkki herätti minut taas pohtimaan taloudellisuuksia.

Tai aloitetaanpa alusta.

Yksi lapsista meni pari viikkoa sitten vähän epäkuntoon, se vaati yhden yön sairaalassa ja koko joukon lisätutkimuksia.
Koska kuulumme isoon italialaishenkiseen (joskaan ei italialaiseen!) perheyhteisöön, olemme saaneet lukuisia kotilääkäreiden mielipiteitä sen virallistodellisen lääkärillisen mielipiteen lisäksi.
Yleinen mielipide (joskaan ei lääkärin) on sellainen että epäkuntoinen lapsukainen on ylirasittunut.
Hän tarvitsee selvästi kodin hoivaa ja runsain mitoin ravitsevaa tuhtia kotiruokaa ja ylenmäärin hemmottelua.

Tämä ja tilini saldo aikaansaavat minussa tarmokkaan marttahenkisen tarpeen olla taloudellissäästäväismarttamainen reipas äiti-ihminen.
Täytyy ruveta keittelemään sakeaa rasvaatursuavaa höyryävää kanakeittoa mahdollisimman edukkaasti, siispä suunnittelemaan ruokalistoja ja harjoittamaan taloudellista ostantaa.

Onneksi ihmeellisen intterwebin uumenista löytyy roppakaupalla hyviä ohjeita taloudelliseen elämään.
Niin kuin vaikka että kuinka selviytyy syömingeistä 50€:llä viikossa.
Voin kätevästi tiivistää jutun juonen: pistä joku toinen maksamaan syömingeistäsi.
Esim. tankkaa työpaikallasi kauraleipäesittelyssä kauraleipää ja mene poikaystäväsi kanssa syömään ja pyydä häntä hoitamaan lasku. (mikä työpaikan kauraleipäesittely ja kuka poikaystävä? kysyn vaan)

Aion siis - jo taannoin kehitellyn suunnitelman mukaisesti - hajauttaa teinit syömään muiden nurkkiin. Sillä säästyy aimo penni.

Siltä varalta, että ne kumminkin syövät kotona, niin ruokalistalla lähiaikoina:
- ryynärit ja lohkoperunoita (siitäkin huolimatta että yök-en-syö -indeksi korkeahko)
- uunikala ja perunamuusi
- bataatti-kanakiusaus
- kanapata
- kanapyörykät

Aika paljon kanaa; mutta se on halpaa-helppoo-nopeeta.
Ja kelpaa suunnilleen kaikille




perjantai 3. marraskuuta 2017

alaskvarkkikriizi

Isoveli on käsittämättömän innostunut luonnontieteistä, erityisesti fysiikasta.
Olen ihan järjettömän kateellinen siitä.

Eilen se esitelmöi minulle kvarkeista ja alaskvarkeista ja ylöskvarkeista ja antipunaisesta ja antisinisestä ja semmoisista.
Aivojani alkoi särkeä ja kysyin siltä, että onko tämä joku uusi keksintö ja onko se ensinkään edes ihan laillista ja sallittua.

Sitä alkoi naurattaa.

Minä ajattelin että ihan varmana ei minun koulussani kerrottu mitään alaskvarkeista, mutta se voi tietysti johtua uudesta opetussuunnitelmasta tai sitten siitä että minä istuin tunnit kaiket jäsentämässä lauseita ja pohtimassa latinan lauseenvastikkeita.

Olisi kyllä mukavaa ymmärtää alaskvarkkeja.
Se on niin hauska sanakin.
Wikipediasta tarkistin että semmoinen on.

Ja sitten haluaisin nähdä, millainen on antipunainen.
Sitä ei kyllä ole olemassa, senkin tiesi wikipedia.
Mutta silti olisi metkaa nähdä antipunainen.

Vähän kyllä huolestuinkin, koska Isoveli kertoi että niillä on matikantunneilla joku takapenkin kapinallisrintama, joka opiskelee opettajalta salaa jotain käänteis-sinien tai minkälie laskentaa ja opettaja oli kieltänyt, etteivät aivot halkea.

Olisi mukavaa ymmärtää, miksi luonnontieteet ovat niin kiehtovia, mutta minun pääni on aikoinaan lastattu liian täyteen jotain latinan ja venäjän verbintaivutuksia. Sinne ei mahdu enää mitään.

perjantai 27. lokakuuta 2017

blogihetki




Joskus osuu pienellekin ihmiselle kohdilleen semmoinen ihan oikea blogihetki.

Yhtenä päivänä nälkäisiä teinejä vaelsi meidän keittiössä ihan jonoiksi asti.
Ruokin ensin viisi teiniä ja sitten itseni. Lehtorille ei jäänyt kuin halju tuoksu kattilan pohjalle.
Urakasta suoriuduttuani istahdin henkilökohtaiselle blogihetkelleni.

Pannullinen teetä, hyvä kirja ja ruusut.

Ei ihminen paljoa tarvitse.

torstai 26. lokakuuta 2017

kammottava kauppareissu

Kävin yhtenä päivänä osteskelemassa kaikenlaista pientä ja tarpeetonta vaikka olen säästölinjalla.

Sain perääni myymälän vartijan.

Heti portilta lähtien sellainen nuori kaveri kaikissa vartijareleissä ja -rensseleissään ja maastosaappaissaan vaelteli ympärilläni avaimet ja pamput ja muut pippurisumutteet helisten ja kolisten.
Yritä siinä sitten pokkana valita lankoja ja intiimihygieniatuotteita ja hoitoaineita ja kurkkupastilleja, kun vartija pälyilee koko ajan perässä.

Oli siinä kaupassa muitakin keksiäkäisiä naisia.
Kivampiakin varmasti kuin minä.
Ja enempi potentiaalisia varkaita, taatusti.

Aina välillä se vartija maastoutui ovelasti jonkun peilin eteen poseeraamaan itselleen ja haromaan kuontaloaan kohdilleen ihan totta, en vedä tätä hatusta ja sitten kun minä olin valinnut sitä mitä valitsemassa olin, se taas kaarsi johonkin lähihyllylle patsastelemaan ja urkkimaan. kiliti-koliti, helskyttelenpä tässä uhkaavasti käsirautojani. 

Kyllä alkoi hermostuttaa.

Pahin oli se, kun olin jo kassalla ja se vartija kaarsi pamppuineen ja muineen siihen kassalinjan toiselle puolen odottamaan.
Jopa tuli kafkamainen olo, että kohta löydän itseni jostain takahuoneesta ja taskustani löytyy joku tuhannen kallis paistinpannu vaikka en ole ollut lähelläkään ja sitten lehdessä uutisoidaan että olipa ovela keksiäkäinen eukko kun povitaskuunsa oli semmoisen pannun piilottanut ja kuritushuonetta hälle heti.

Kun melkein meinasin pyörtyä kauhusta, se vartija menikin taas peilin eteen poseeraamaan ja minä luikin ostoksineni äkkiä ulos.
Kotona vasta huomasin että olin ottanut shampoota vaikka piti hoitoainetta.
Oli niin hermostuttava kauppareissu.


Semmoista on kun menee kauppaan silloin kun pitäisi säästää eikä ostella kaikenmaailman turhuuksia.


*

ps. en ollut yksin Isoveljen mahdollinen muutto -kriizissäni.
äiti-äiti Isoveli meinaa muuttaa, sano sille että se ei saa, sä et saa päästää sun lasta Helsinkiin? Kuka sit leikkii kissojen kanssa ja neuvoo mullle fysiikkaa?






keskiviikko 25. lokakuuta 2017

toisiinsa liittymättömiä hajahuomioita

Lopetin kahvinjuonnin. Siirryin teehen.
Ei-mistään-syystä.
Teen juonnissa on jotain ylellisen verkkaista.

*

Olen koko syksyn psyykannut itseäni siihen, että Isoveli kohta siis suunnilleen vuoden kuluttua jo ehkä lähtee kotoa jatko-opiskelemaan.
Olen muka ihan sinut sen asian kanssa, ja kuul ja kaikkea.

Lapsi ilmoitti menevänsä tutustumaan Helsingin yliopiston opintotarjontaan jonkun oponkurssin puitteissa.
Tutustumaan.
Yhdeksi iltapäiväksi.

Valahdin välittömästi massiiviseen kriiziin: nyt se sit lähtee ja jättää meidät.
Töin tuskin pystyin hillitsemään epätoivoissisältöisen ulvahduksen.

Yritin lähestyä ongelmakenttää ovelasti: jos sä asut täällä kotikaupungissa, voit tuoda pyykit kotiin pesuun.
Lapsi oli ihan yhtä ovela: jospa te muuttaisitte mun kanssa siihen mun tulevaan opiskelukaupunkiin.

*


tiistai 24. lokakuuta 2017

rakkauskirje

Yhdeksäntoista vuotta.


Yhdeksäntoista vuotta siitä päivästä, jolloin olen, me yhdessä olemme, luvanneet tahtoa päivästä toiseen ja aina yhden uuden päivän lisää.
Jokainen päivä.


Näihin yhdessä koettuihin mahtuu monenlaisia vuosia: keskeneräisyyden, etsimisen, kasvun, väsymyksen, ilon, arjen vuosia. 
Ne ovat kasvua yhdessä, yhteen ja kohti.
Toivottavasti myös sellaisina jatkuvat.


Missään muualla en haluaisi olla - tässä on minun Myrksyluotoni, Koskelan torppani, Tarani, se josta runoilija kirjoittaa: paratiisiksi muutamme majammekin palatsi jos on varattu muille. (*)

Juuri tässä luonasi, sinussa, mutkissasi, laaksoissasi ja kukkuloissasi, joihin asetun niin tutusti, turvallisesti ja aidosti,  juuri tässä on paikkani.
Koska niin samoin sinun mutkasi, laaksosi ja kukkulasi asettuvat minuun.
Koska yhä hengitämme samaan tahtiin.








*
sitaatti Vysotskin Lyyrisestä, ihanan Arto Rintamäen käännöksenä



В какой день недели, в котором часу
Ты выйдешь ко мне осторожно?
Когда я тебя на руках унесу
Туда, где найти невозможно ?
Украду, если кража тебе по душе,
Зря ли я столько сил разбазарил.
Соглашайся хотя бы на рай в шалаше,
Если терем с дворцом кто-то занял…

maanantai 23. lokakuuta 2017

maanantaina

Vähän ollut muuta puuhaa.
Viime viikolla hajosivat lapsi ja tiskikone. 
Toisia on helpompi korjata. 

Tällä hetkellä lauma on koossa, saman katon alla ja koulukunnossa.




Leivän leipominen on rentouttavaa.



maanantai 16. lokakuuta 2017

kävelyitä

Lähiössä asumisessa on se aivan mahtava puoli - tai ainakin meidän kulmilla asumisessa - että voi lähteä kauppaan ja voi valita, meneekö suorinta tietä puolisentoista kilometriä vai ottaako reitin pururataa pitkin ja metsän kautta ja kulkee hiljalleen nauttimassa syksystä.

Perjantaina valitsin metsäisemmän reitin. Se oli hyvää tekevä tunti.



Kahlasin syksyn lehdissä.
Vaahterat ovat parhaita. Hämärtyvässä syysillassakin kirkkaana hehkuva vaahteratunneli virkistää ja elävöittää. Auringossa ne suorastaan häikäisevät.

Oli pakko laulaa vähän (tiedättehän ne pelottavat kummitustarinat syksyisen hämäristä metsistä, joissa kadotettu sielu valittaa...? niihin on keksiäkäinen selityksensä)

..."oratuomet, kuusamat, haavat jo mennä saavat, mennä saavat. Vedet, hiekkanotkelma, suo hyvästelemme nuo, hyvästelemme nuo." (JRR Tolkien; Matkalaulu. Ihanaan Toni Edelmanin sävellykseen)

Sunnuntaiaamunakin oli kävelysää.
Heti aamusta.






Sunnuntaina pitkästä aikaa olivat liikenteessä myös peurat




*








lauantai 7. lokakuuta 2017

antisäädäntää

Sain luettua Anna Perhon Antisäätäjän.

Hajahuomioita:

Ihan ensinnä tykkäsin aivan valtavasti Perhon downshiftaus-asenteesta:
"näissä romanttisissa kuvitelmissa mennään Balille retriittiin, ostetaan metsämökki ja muutetaan sinne tai tehdään taikinabatiikkiaskartelusta työ... Aikuisen ihmisen elämään kuuluu tietty määrä velvollisuuksia verojenmaksusta lastenhoitoon, joista on lähes mahdoton luopua."

Justiinsa näin!
Tästä olen samaa mieltä.
Elämässä on asioita, jotka on hoidettava. On reunaehtoja joiden kanssa on elettävä.
Se on elämistä.

Ja toinen ajatus, josta on pakko olla samaa mieltä, vaikkakin vähän hampaat irvessä: hyvin sujuva arki ja hyvin sujuva vapaa vaativat ponnisteluja.

Perhon tyylissä on jotain, josta en pidä. Onko se liian napakkaa ja ehdotonta?
Asioista olen enimmäkseen hyvin paljon samaa mieltä.
Ja aivan anteeksiantamatonta on napakkuutta, täsmällisyyttä ja suunnitelmallisuutta korostavan opuksen luokattoman slarvi toimitustyö.


Näitä vastaavia katso sivu xxx löytyy läpi kirjan. Olisiko kannattanut lukea vielä kertaalleen?


Omasta elämästä kumpuavia hajahuomioita

Vastustan rutiineja.
Pelkkä ajatus siitä, että nimeäisin perjantain siivouspäiväksi nostattaa minussa teini-ikäis-uhmaikäis-keskiäkäis-angstin. Kyllä en varmana siivoa perjantaisin. En.
Käytännössä mikään ei ole niin mukavaa kuin tulla perjantaisaunasta siistimpään kotiin: siispä meillä siivotaan (ja tämä käsite on syytä ymmärtää hyvin-hyvin väljästi) perjantaisin.
Viime aikoina nuorisolla on pitänyt niin kiirettä, että olen joutunut tarttumaan moppaus-ja-lapiontihommiin itse, mutta kyllä sitten paistattelenkin itsetyytyväisyydessäni.

En silti halua suunnitella sitä kalenteriini.
En perjantaisiivoa, enkä maanantaisiivoa. Toteutan viikossa jomman kumman, tai molemmat, tai en kumpaakaan. Varaan itselleni option tehdä tai olla tekemättä.
Ja kärsiä mahdollisista seurauksista. Tai nauttia.
toim.huom. viikonloppuja ei kuulu pilata siivoamisella paitsi jos tulee puuskaus

Sen olen huomannut hyvinkin käsiintuntuvasti, että suunnitelmallisuus auttaa, helpottaa, antaa värjyvän hallinnantunteen ja kumma kyllä, pitää mielen hyvänä.
Perhon kahteen viikkoon tunnin tarkkuudella en pysty, enkä koe tarvetta. Mutta viikon verran eteenpäin. Se ryhdistää.

Ihmismieli on siitä kummallinen, että liian helposti tulee kapinoineeksi sellaista vastaan, mikä oikeasti auttaa ja helpottaa elämää ja olemista.
Suunnitelmallisuus auttaa ja helpottaa, mutta silti se on mielestäni liian vakavaa, aikuista, totista ja tylsää.
Grr omalle epäloogisuudelle.




perjantai 6. lokakuuta 2017

rändom-vinkkejä

Käteviä keskustelunavauksia pururadan venyttelypaikalle:

- heprea se on kiinnostava kieli opiskella, vaikka heprean opiskelu Israelissa onkin paljon jämäkämpää kuin Suomessa.

Kyllä lyöt luun kurkkuun heti kättelyssä tällaisella avauksella.
Napakasti suosittelen kaikille, luulot pois keskustelukumppaneilta heti.

*

Oli aurinkoinen syyspäivä ja olin sauvonut pururatakierrokseni ja päässyt onnekkaasti päätepisteeseen venyttelemään. Ja sitten: heprea se on kiinnostava kieli opiskella, vaikka heprean opiskelu Israelissa onkin paljon jämäkämpää kuin Suomessa.

Mitä voi vastata tällaiseen keskustelunavaukseen?

Siis ihan oikeasti, pyllyilet siinä ahteri pitkällä ja toinen venyttelijä avaa keskustelun - ei suinkaan suomalaisittain soveliaalla tavalla onpas tänään kaunis sää; ei suinkaan, vaan: heprea se on kiinnostava kieli opiskella, vaikka heprean opiskelu Israelissa onkin paljon jämäkämpää kuin Suomessa.

Seuraavien kolmen pyllähdyksen aikana ehdin miettiä että mitähmmettiätuohonvastataan ja mitäsiitäseuraa?

Vastasin superälykkäästi että niin varmaan ja onko vaikea kieli?

Kuulemma ei, jos pääsee Israeliin opiskelemaan, mutta Suomessa on vähän työlästä.

Olin ihan varma että seuraavaksi keskustelukumppani rykäisee että herranrauhaa ja Šema Israel! Adonai eloheinu Adonai eḥad.

Mutta se vain lopettikin venyttelynsä ja toivotti  että hyvää syksyn jatkoa.
Ehkä olin vähän pettynyt: olisi ollut jännittävämpää saada kunnon toivotukset.
Heprea on kumminkin aika metkankuuloinen kieli.

*

Muistin kyllä että taannoin Lehtori otti taivastelevision keikkuvatukkaiselta tädiltä yksityistunteja.



*

Muita rändom-vinkkejä:

rändom-vinkkejä vastasyntyneille isille:
pitää antaa äidin syödä suklaatia, koska äidit syövät edelleen kahden edestä mutta isät eivät.


ja rändom-vinkkejä teini-ikäisten urheiluvalmentajille:
että jos haastaisi teinin some-paastoon tai edes kunnon some-taukoon ja lukemaan sivistäviä kirjoja, niin uskoisiko se paremmin?




torstai 5. lokakuuta 2017

ajankäytöllis

aloin lukea Anna Perhon Antisäätäjää.

Suhtaudun Perhoon hyvin ristiriitaisin tuntein, mutta kumminkin kirja kirjalta positiivisemmin.

Heti ensimetreillä pysähdyin tähän: on vastuutonta myydä aikuisille ihmisille mielikuvaa elämästä, jossa minimoidaan velvollisuudet.

Että ihan oikeassa elämässä ei oikeastaan ole olemassakaan sellaista jätä koko tauhka -ratkaisua.

Ja toinen: kun tiedät ettet ole mistään tärkeämmästä pois juuri nyt.


*
Minioivallus: ihan hirvittävän monena päivänä hermostun ja turhaudun kun koen, etten hallitse aikaani sen vertaa, että siinä olisi riittävä tyhjiö asioille, jotka ovat itselleni välttämättömiä ja tärkeitä.

Sen takia saan maanantain kaltaisia hepuleita: kun kerrankin on tyhjää, yritän siihen tyhjään mahduttaa kaiken mahdollisen mukavan, itseä hoivaavan ja itselleni tärkeän.
Sitten olen ähkyssä kaikesta kivasta.

Ja samasta syystä on monia päiviä, joista en niinkään pidä, koska koen ettei päivässä ole riittävästi minulle kuuluvaa ja minun itseni hallitsemaa aikaa.
Niin kuin vaikka yleensä torstaisin.
Torstaisin on työtä, kotiin, ruuanlaitto, nuorisoa treeneihin kiireaikatauluilla ja niihin liittyviä ajastuksia - ja kauppareissu itselle ja mammalle.

Kauppareissu itsessään ei ole mitenkään ylivoimaisen työläs, mutta aikaa kuluu.

Haetaan auto, toisinaan käydään samalla reissulla anoppilassa jutustelemassa. (kymmenestä minuutista kolmeen varttiin)
Mennään mamman luo, haetaan kauppalista, kassit, rahat. (kymmenestä minuutista kolmeen varttiin)
Mennään kauppaan.
Osteskellaan. (puolen tunnin ja tunnin väliltä)
Mennään mamman luo, puretaan ostokset kaappeihin. (kymmenestä minuutista puoleen tuntiin)
Välillä saatetaan hakea nuorisoa treeneistään, ajankohdasta riippuen. Toisinaan pitää tehdä välikierros vaikkapa kissanhiekkakauppaan.
Tullaan kotiin.
Puretaan omat ostokset kaappeihin.

Kun homma alkaa olla suunnilleen hanskassa, kuuluu telkkarista päivän pääuutislähetyksen tunnari.
Sen päälle kuluu vähintään puoli tuntia ja todennäköisemmin tunti ennen kuin mitenkään voin kutsua aikaa omakseni.

Olemme yrittäneet pohtia kauppareissun järkeistämistä monelta kantilta.
Muutaman kerran olen ottanut varaslähdön kauppaan, kävellyt sinne ja aloittanut oman ruokalastin keräämisen, Lehtori tulee autolla perässä mamman kautta ja keräilee mamman ostokset. Vähän parempi.
Olemme pohtineet kauppakassipalvelua: silti täytyisi keräillä mamman ostokset ja käydä sitä kautta.
Olemme pohtineet että soittaisimme mammalle ja kysyisimme kauppalistan puhelimitse. Mutta rahat, kassit ja ruuan purku kaappeihin, puhumattakaan visiitin sosiaalisesta merkityksestä.

Kaikki torstaihin kuuluvat asiat ovat tärkeitä, välttämättömiä ja omalla tavallaan ihan mukaviakin.
Mutta koko päivässä ei oikeastaan ole yhden yhtä todellista hetkeä, jota voisin hallinnoida ihan itse.
Ei ihme että välillä on vähän kireä olo.





tiistai 3. lokakuuta 2017

liikaa kivuuksia

Voiko ihminen puuskistua liikaa?

Ensin olin pari viikkoa ihan lamaantunut, sitten päätin puuskautua.
Kyllä voi mennä liiallisuuksiin sekin.

kuvituskuva pöljästä kissasta


Eilen oli ihan tavallinen maanantai.
Tulin kotiin.
Tein ruokaa.
Kudoin kaksi kerrosta.
Treenasin teinin kanssa kokeeseen. kyllä alkaa hiljalleen kyllästyttää tämä jatkuva koulunkäynti.

Etsin uimakamat.
Pyöräilin uimaan.
Uin.
Kävin saunassa.

Pyöräilin kauppakeskukseen.
Kävin kaupassa. (neljälläkympillä parin päivän sapuskat, jogurtti kyllä unohtui)
Kävin apteekissa. (heijastinteippi unohtui)
Jätin käymättä urheiluliikkeessä (heijastinliivit ja valot pariin valottomaan fillariin jäivät ostamatta)
Tulin kotiin.

Lykin ostokset kaappeihin kiireellä.
Lähdin siskon ja äidin ja koiran ja teinin kanssa kävelylle pururadalle.
Tulin taas kotiin.
Tuli kiire, koska halusin vielä ehtiä tehdä kaikkea kivaa: kutoa, lukea työjuttukirjaa, syödä iltapalaa, lukea iltarentoutumiskirjaa.

Olin ihan hengästynyt kaikesta tekemättömästä kivuudesta.
Ihmettelin että missä välissä ehdin tehdä sen kaiken kun olen hereillä enää tunnin.
Kissa oireili, yritin jahdata ja lääkitä sitä.
Sain hepulin koska se paksu kissa juoksee nopeammin kuin minä, vaikka olin ryntövalmiina.

Tein kaikki pakolliset iltahommat, kissojen ruokinnasta henkilökohtaiseen rasvailuun.
Sitten fläpä muistutti, että pitää lukea vielä sekin pätkä, jota luemme yhdessä Lehtorin kanssa lokakuun lukuhaasteena ja se kehveli oli jo ehtinyt lukea omansa.
Luin työjuttukirjaa, söin iltapalaa, luin lokakuun lukuhaastetta, kudoin kaksi kerrosta, luin omaa kivaa kirjaa, koska olin niin kiltisti lukenut kaikkea muuta.

Olin lopulta ihan ylirasittunut kaikesta kivasta.


Olen aivan tasapainoton.
Ei mitään välitilaa totaalisen kooman ja hamsterimaisen yliaktiivisuuden välillä.
Jotain holttia pitäisi ihmisen elämässä kyllä olla.
Kivuuksienkin kanssa.



maanantai 2. lokakuuta 2017

lokakuu alkoi

Parasta viikonlopussa on yleensä perjantai: kaikki mukava ja rento on edessä.




Karkasin töistä vähän aikaisemmin kotiin ja päätin saada puuskauksen.
Tuli kokonainen puuskausten viikonloppu.

Tein kaiken semmoisen, mitä olin suunnitellut.
Siistin pari tasoa.
Pakottauduin sauvomaan pariin kertaan.
Kävin kampaajalla. Teinit sanoivat että sä näytät ihan tutulta äidiltä.





Pesaisin pari ikkunaa. (sunnuntaina; hyi minua!)
Surahutin pari verhoa: koska edelleenkin kannatan vakaasti lahjattomat harjoittelee, amatöörit venyttelee -mentaliteettia, kaivoin kellarin uumenista yhden vanhan verhon, pilhoin sen kahtia ja surrautin kaksi uutta.


Luin pari kirjaa.
Maistelin pari lasia viiniä.
Pohdimme parisuhdetta.




Mietin, olisiko kiva taas ruveta käymään uimassa.
Olisi kai.
Suunnittelin aamu-uintia.
Tulin järkiini, jos ei kumminkaan, ei ainakaan aamuisin.

*

Loppuviikosta kirjamessuille.


*

Syyskuisia tilastoja ja muuta:

Pyöräilykuntien kilometrikisa päättyi. Olin piensarjan 1454:s ja fillaroin kilometrikisan (1.5-22.9.) puitteissa 1909,5 km.
Olisi tullut 2000 täyteen, ellen olisi hurvitellut viikkoa Korfulla.
No toisaalta, olen aloittanut fillaroinnin jo maaliskuulla ja jatkan edelleen, eli todellisia kilometrejä on huomattavasti enempi.

Viiltäviä kirjasuosituksia syyskuulta: syyskuu oli nihkeä lukukuukausi. Aloitin kamalan monta kirjaa, enkä tahtonut millään saada mitään luettua.
Parhaillaan on meneillään vaelluskirjakausi.
Koko vuoden luetut

101. Laura Lehtola: Takapenkki. Työvoimavirkalija Tuula, lukiolainen raskaanaoleva Elina ja syrjäytynyt Aleksi päätyvät samaan autoon. Alussa surumielinen, lopussa hyreksyttävä kertomus kolmesta ihmisestä joiden tiet risteävät. Ja mummista, ei pidä unohtaa mummia. E-kirja.

100. Janne ja Valeriina Silas: Uusi perhecamino. Kävellen yli 600 kilometriä Portugalissa ja Espanjassa. Kaksi alta kouluikäistä lasta, rattaat, opaskoira ja vanhemmat paarustavat Camino Portuguésea pitkin Santiago de Compostelaa. Rakkoja ja rokkoja, singahtelevaiset lapset ja täsmällinen koira. Tällä vaellusporukalla on asenne kohdillaan, vuorovedolla kirjoitettu päiväkirja on kodikasta luettavaa.

99. Kia Walli: Avokadopastaa. Peitot pöllyävät vauhdikkaassa sinkkutarinassa.

98. Tapani Tukiainen: Pedron tähti. Kummallinen, hajanainen ja unenomainen pyhiinvaelluskertomus Canterburystä Roomaan. En saanut vaelluksesta  enkä kirjoittajasta otetta, enkä liiemmin kirjasta edes pitänyt.

97. Tuija Lehtinen: Sumulaakson kartano. Vinkeä uuden ajan kartanoromaani, jolle seurannee jatkoa. Hauska, vähän absurdi maailma ja Lehtismäiset henkilöt.

96. Liisa Seppänen: Sadetta ja siunauksia. Pyhiinvaellus Walesissa. Mukavan pohdiskeleva matkakirja vaelluksesta walesilaisten pyhimysten jalanjälijssä. Riittävän omakohtainen ollakseen koskettava, riittävän yleinen ollakseen kiinnostava. Lempeä, lämmin ja täynnä ihania kohtaamisia.

95. Tuija Lehtinen: Viesti menneisyydestä. Hömpän kuningatar (ja tämä on kehu!) sekä nuorisokirjailijoiden aateliin kuuluvan Lehtisen uusi aluevaltaus dekkarimaailmassa. Ei ihan minun juttuni, mutta sujuvaa tekstiä kumminkin.

94. Anniina Jakonen, Anna Lehtinen: Rakkaus on väkevämpi. Kirjasuosituksen kautta, luulin lainanneeni parisuhdekirjan, huomasin lukevani kirjaa avioeroista ja -kriiseistä erittäin vahvalla kristillisellä twistillä. Välillä vastauksia kriiseihin haettiin niin monen mutkan kautta Raamatusta, että en oikein pysynyt kärryillä, enkä muutenkaan tunnistanut omakseni tätä kristillistä viiteryhmää; oma pragmaattisen luterilainen liberaalikristillinen näkemykseni ei kohdannut esim. kirjoittajien esiintuomaa seurakuntayhteydestä erottamista aviokriisin aikana. Jäin pohtimaan, minkä herätysliikkeen jäseniä kirjoittajan mahtavat olla. Epäilemättä lohdullinen ja lohduttava kirjanen, jos tämän maailmankuvan jakaa ja kriisiä elää.

93. Anja Rusinen: Mahdollista kun uskaltaa. Junalla Siperian ja Mongolian läpi Kiinaan. Aivan ihana matkakertomus eläkeläispariskunnan reppureissusta pariksi kuukaudeksi Kiinaan: junalla halki Siperian, Kiinan muurille lausumaan rakkausrunoja ja uimaan Keltaiseen mereen. Todellinen hyvänmielen e-kirja, ja erittäin laadukas omakustanne.

92. Rina-Mae Acosta - Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset - kasvatus hollantilaisittain. Hollantiin avioituneiden yhdysvaltalaisen ja brittiläisen kirjoittajien kuvaus hollantilaisesta (pohjoismaisesta) lastenkasvatuksesta. Miksi hollantilaiset lapset ovat niin onnellisia ja vanhemmat niin huolettomia - toisin kuin angloamerikkalaisissa maissa? Haluan muuttaa Hollantiin ja ruveta kasvattamaan lapsia: ole vähemmän ahdistunut ja enemmän pitkä ja ulkoilmahenkinen pyöräilijä. Mukava kirja!

91. Reeta Paakkinen: Kotona Turkissa. Turkkilaistuneen toimittajan näkökulmia, muisteluksia, tuokiokuvia, tietoiskuja elämästä Turkissa. Sujuva, leppoisa muistelus. E-kirja.

perjantai 29. syyskuuta 2017

niin saapui syys

Syksy: valoisa, lämmin, lempeä - ja silti se kehvatsu iski kimppuuni kaksin jaloin.
Jo nyt, tässä vaiheessa vuotta. 
Kirkasvaloista huolimatta.



Olen ehtinyt jo ahistua, jäykistyä sohvan muotoiseksi ja aloin taas pelata karkkipeliä sen sijaan että tekisin asioita joista oikeasti tykkään.
Ja aamuisin töihin polkeillessa melkein itkettää.

Epäilen syypääksi pitkänpuoleista työputkea.

Pitkästä aikaa edessä kokonaan vapaa viikonloppu.

Ryhdistysyritys:
deletoin karkkipelin fläpältä, eipä tule pelattua edes vahingossa
ostin kävelysauvoihin tassut, toivottavasti myös oikean kokoiset sellaiset
päätin lukea ainakin yhden hyvän kirjan viikonlopun aikana
päätin käydä sauvomassa ainakin pari kertaa viikonlopun aikana
saatan maistella lasillisen viiniä

Josko tämä tästä taas.


keskiviikko 27. syyskuuta 2017

ei mitään asiaa -välikirjoitus

Syyskuu on jo loppusuoralla, kummallista.
Hädin tuskin olen kiinni elokuussakaan. 



Juttelin lämpimikseni teinin kanssa metatöistä.

Seuraavana päivänä koulusta tuli ensin kuvismateriaalilasku ja sitten laskinlisenssilasku.
Viesti teiniltä: 



En oikein tiedä, mitä näistä metatöistä ajattelisin. 
En osaa pitää synttäreiden suunnittelua, lasten harrastuksiin ilmoittamista tai valokuvalappujen, kokeiden ja todistusten allekirjoittamista tai wilman vahtimista (paitsi toisinaan lukuvuoden alussa) mitenkään erityisen epänormaalin rasittavana ja työllistävänä urakkana.
Tai tasattavana kotityönä.
Tai edes työnä ylipäätään.
 (koska ihan kaikki on epänormaalin rasittavaa ja työllistävää, paitsi ehkä iltaisin nukkumaanmeno. mitenniin kaamosuupumus, älkää naurattako!??)

Kyllä ne ovat ihan eri jutut, jotka ovat ylivoimaisen työläitä pienen ihmisen toteuttaa.
Niin kuin vaikka semmoinen, että aamulla on kiva laittaa leivän päälle keitetty kananmuna, niin kyllä on ihan ylivoimaisen työläännyttävää keittää itselleen kananmunia.
Keitän yleensä useamman kerralla, paitsi että en keitä, koska se on niin vaivalloista.
Pystyn ihan vaivattomasti laittamaan alku-, pää ja jälkiruuan tunnissa ja leipätaikinankin  siinä sivussa ja ruokkimaan kissat ja vielä laittamaan pyykitkin jos hyvä päivä osuu kohdilleen, mutta en kertakaikkiaan kykene siitä tunnista lohkaisemaan kuutta minuuttia kananmunien keittämiseen.
Juuri siinä kohden katoaa ihmisestä kaikki energia ja puhti.

Siinä teille rankka ja vaativa kotihomma.

Sitä kotihommaa en voi edes jakaa tai vaatia ketään muuta tekemään, koska olen talouden ainoa aamumunaaja.


maanantai 25. syyskuuta 2017

en kutematta olla voi

Niskavaivojen, rannevaivojen, tenniskyynärpään ja taivas yksin tietää minkä muiden kramppien ja jumittumien uhallakin...
#NeuloNaiselleAmmatti.



Kaipasin kertakaikkista aivotuuletusta, enkä kestänyt enää yhtään kutematonta hetkeä.

Olen jumissa, krampissa ja - kuten kuvasta näkyy - järisyttävässä luovuuden jyllerryksessä.

lauantai 23. syyskuuta 2017

aikuistumismurheita

Laps aikuinen sai töitä.
Kysyin siltä itseltään että tarvitseeko minun nyt sitten enää maksaa sille kuukausirahaa, ja se oli sitä mieltä että ei tietenkään.
Minä olin ihan että jee ja jee ja ajattelin että nyt vaikka varaan ajan kampaajalle tai jotain.

Sitten huolestuin että millainen vanhempi minä olen kun en halua elättää Minun Pientä Lastani ja tulin tunnontuskiin.

Tilitin asiaa Lehtorille.
Sen mielestä ei tietenkään makseta mitään kuukausirahaa. Että tietenkin laps aikuinen hoitaa omat menonsa omalla palkallaan, paitsi opiskelujutut, jotka hoidamme me.

No eipä hätiä mitiä, kun se asia oli selvä, tulin tunnontuskiin siitä, että rehtori sanoi keväällä että ei saa abituruksia rasittaa työnteolla vaan pitää rahoittaa.
Että mimmoinen vanhempi minä olen kun pistän lapsen aikuisen töihin ja vielä riistän siltä ne säälittävät kuukausirahatkin.
Kyllä en ole kelvollinen.

Onneksi sitten huojennuin vähän, että ainakaan ei enää tee kukaan lastensuojeluilmoitusta siitä kun se ei enää ole lapsi.

Mutta sitten kyllä toisaalta hermostuin että jos se vaikka juo itsensä jalattomaan kuntoon niin en voi edes muuta kuin vähän moraalisesti paheksua.

Kyllä kuulkaa ei kannata kasvattaa ihmistainta aikuiseksi.
Kyllä tulee murehia ihmiselle siitä.


ps.
Lapsen aikuisen siskot tulivat käsi ojossa pyytämään siltä että missä on meidän taskurahat. Että kai säkin nyt rupeat maksamaan meille kuukausirahaa, kun sä kerti tienaat.

On ihan järjettömän kummallista olla aikuisen lapsen vanhempi.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Konnotaatio

Hyvän kielipoliittisen alkuviikon kouhauksen sai aikaan Aamulehti, kun lupasi poistaa sukupuolittuneet nimitykset palstoiltaan.

Mukavaista keskustelua aiheesta tietysti kaikilla mahdollisilla palstoilla ja kaikissa mahdollisissa medioissa.

Ihan semmoista tässä pohdiskelen, että millaisella tavalla siivotaan konnotaatiot ihmisen päästä?
Että vaikka nimitys olisi kuinka neutraali, niin kuinka järjestetään semmoisella tavalla, että päässä on myös neutraali?
Kun minulla ei ainakaan ole.

Esim. asiamies on ihan selvästi tiukka nutturapäinen kermanväriseen jakkupukuun pukeutunut henkilötär.
En kuuna kullanvalkeana ole tavannut ensimmäistäkään asiamiestä, mutta selvästi on tiukka henkilötär hän.
Milläs nyt hänet sukupuolineutraloin?
Vaikka kuinka yritän, niin pysyy jakkupuvussaan ja nutturassaan, ja tiukat tummasankaiset lasitkin hänellä on.

Palomies puolestaan on aika kasvoton tapaus, koska hänellä on se kypärä. En näe, mitä sorttia on, kun vain luumuilee siinä pelastusasussaan ja kypärässään.
En vaikka kuinka yritän. (en edes vaikka olen nähnyt semmoisen kalendäärin jossa ei ollut kypäröitä eikä juuri paljoa muutakaan pelastustyypeillä yllään. Heti kun pistää kypärän, niin katoaa sukupuoleus)

Lääkäri on ilman muuta mies, vaikka missään kohtaa sanassa ei niin väitetä.
Ei auta mikään. On mies.
Vaikka varmasti olen ollut enempi leidilääkärien vastaanotolla ja saanut heiltä sitä paitsi parempaa palvelua kuin herrapuolisilta kollegoiltaan.
Mutta silti on mies hän.

Pallopoika on joku jolla on valkoiset vaatteet ja juoksee wimbledonissa ja en tiedä, kumpaa sorttia on. Valkoiset vaatteet pitää olla.
Eduskunnan puhemies on riittauosukainen. (tai joku vähän sinnepäin, pelottava kumminkin)
Talonmiehellä pitää olla luuta, tai siis minun päässäni hänellä on luuta. Semmoinen jolla voi jahdata.

Kun minun mielestäni ei sillä nimityksellä ole oikeastaan mitään tekemistä sen asian kanssa, kummoisessa asussa se tekijäheppu /-hepputar päähäni ilmiintyy.
En ehtinyt kaikkia nimityksiä pohtia kun jäin jumiin riittauosukaiseen niin pelottavalla tavalla. Ja luutaan.

Että josko nyt saisin kaikenkattavat ohjeet yleiseen konnotaatioideni sukupuolineutraalistamiseen?