lauantai 12. toukokuuta 2018

Enpä ollut tullut ajatelleeksikaan




Mietin kaikissa näissä kulttuurisen omimisen kohinoissa sitä, miltä minusta tuntuu suhteessa lapsuuteni leikkeihin.

Syystä tai toisesta, varmaan koska olen kulttuurinen omija ja wasp ja kaikkea sentapaista, minusta tuntuu siltä, kuin nämä keskustelut jotenkin pilaisivat minulta muistot lapsuuden leikeistä.
En kirjoita kulttuurisesta omimisesta, koska kerran olen wasp. Kirjoitan hahmoista ja leikeistä, mielikuvituksesta. Ja vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani.

Kun leikittiin kuka pelkää mustaa miestä, en ikinä, koskaan, milloinkaan ajatellut mitään todellista ihmishahmoa. Minulle se leikin musta mies oli se akuankan mustakaapu. Siksi en osaa ymmärtää, miksi leikissä olisi jotain vikaa. Minä en tunteen tasolla näe ja kuule yhteyttä todellisen maailman ja tämän leikin välillä.
Mutta tottakai leikitytin lapsiani eri sanoilla.

Kun leikittiin inkkaria ja länkkäriä, oli ehdottomasti metkampaa olla inkkari, koska ne olivat jotenkin sankarillisempia ja ylevämpiä ja parempia. Ne olivat leikkiroolissa moniulotteisempia ja siksi parempia ja länkkärit olivat tylsempiä ja jotenkin pahiksia. Muistaakseni inkkareilla oli kaikkea kivaa elämää leirissään ja länkkärit odottelivat vain kulman takana että jotain tapahtuisi. Joskus ei tapahtunut. Joskus ei edes ollut länkkäreitä.

Kun leikittiin rosvoa ja poliisia, oli ehdottomasti parempaa olla rosvo. Ihan varmasti olen tajunnut jo aika lapsena, että rosvo tosielämässä on oikeasti ollut jotain aika pelottavaa ja pahaa, mutta leikissä puolestaan se oli parempaa, koska nekin olivat hahmoina moniulotteisempia ja ovelampia. Poliisit ainakin vain odottelivat kulman takana että jotain tapahtuisi. Rosvot ne suunnittelivat ja tekivät kaikkea jännittävää.

Kotileikissä masentavin rooli olisi ollut isä - sekin olisi odotellut kulman takana että jotain tapahtuisi (niitä taisi meidän leikeissämme olla aika vähän) ja paras oli tuhma lapsi. Lapset saivat selkäänsä ihan alvariinsa ja äitihahmo olisi saanut jopa -50-luvun jenkkiläisen kotirouvan kalpenemaan kateudesta.
Koululeikissä paras rooli oli kapinallinen oppilas. Opena oli masentavaa olla.

Ovathan ne tottakai stereotyyppisiä hahmoja. Ihannoituja, ja luultavasti aivan vääristä syistä tai ainakin perusteetta. Ja ilman muuta leikkien hahmot ovat ammentaneet kirjoista tai televisiosta /elokuvista.

Parhaissa rooleissa - ainakin minun leikkieni maailmassa - asetuttiin kapinaan valtajärjestelmää vastaan.

En silti heti osaa mieltää leikkieni, lukemieni kirjojen tai näkemieni ohjelmien (elokuvien) maailmaa sortoa ylläpitäväksi tai kulttuurisesti omivaksi, koska ne maailmat ovat olleet selkeästi erillään omasta todellisuudestani.
Mutta epämiellyttäväksi kyllä koen keskustelun joka sivuaa minulle rakasta mielikuvituksen maailmaa. Ikään kuin leikeissäni, kuvitelmissani, lapsuudessani (halusin tulla isona saamelaiseksi tai vaihtoehtoisesti tontuksi; ymmärsin kyllä, että molempia en voi olla) olisi jotain väärää.
Lapsen leikeissä, mielikuvituksessa ei koskaan ole mitään väärää.

Koskaan en ole hyväksynyt (enkä edes nauranut) kalliala-petelius-kinnunen-lastumäki-tuotannon stereotypisoiville sketseille, en pitänyt akista ja turostakaan (koulukiusauskuvastoa), enkä pahemmin kummelistakaan (lukuunottamatta Johanssonin poikia, sansääki ny hemmo jottan).

Ehkä siksi minun on vaikea hahmottaa tämän keskustelun perimmäistä olemusta, koska omassa päässäni on niin selkeä ero ensinnäkin mielikuvituksen ja todellisuuden välillä ja toisekseenkin sterotypioita rienaavan ja toisaalta todellisuuden välillä.
Olen ymmärtänyt että kirjoilla, elokuvilla, tarinoilla, leikeillä on oma paikkansa mielikuvituksen maailmassa ja todellisessa maailmassa asiat ovat kovin toisin. Vaikka leikissä onkin parempaa olla rosvo, ei se kovin monella ikätoverilla tainnut olla toiveammattien kärjessä.
En tiedä osaanko aivan sanoa, mitä tarkoitan.

Ne hahmot, joita olen itse leikkinyt tai kirjallisuudessa hahmoina ihaillut ja joista olen leikkeihini ammentanut, ovat olleet vapauden hahmoja, henkilöitä, jotka ovat vastustaneet olemassaolevia auktoriteettejä (rosvot, inkkarit, kapinalliset oppilaat, Peppi, Huckleberry Finn, Robin Hood), astuneet ulos oravanpyörästä (Robinson Crusoe), jättäneet kaiken ja ruvenneet elämään omannäköistään elämää (kaikki karkailevat orpolapset), downshiftanneet ja tiesmitä.
Olennaista ei ole ollut hahmon (oman mielikuvitukseni tuote tai kirjallinen esikuva) tausta vaan elämisen laatu riippumattomana aikuisesta määräysvallasta.

*
En ole ihan varma, onko mitään järkeä julkaista tätä.
pidätän oikeuden poistaa tämän, jos siltä alkaa tuntua



*
Silti epäkypsästi ihmettelen myös että miten voi olla omar-karkkeja ja geishakarkkeja?
Sortavatko kiskisit koiraihmisiä? Saako aikuinen syödä kinder-munaa?



2 kommenttia:

  1. Nuo tuotemerkit ovat syntyneet aikana, jolloin Suomessa ei muun rotuisia ihmisiä ollut juurikaan ja jolloin Suomesta ei matkusteltu kaukomaille. Kaikki ne edustivat tietynlaista eksotiikkaa suomalaisille ja ovat otettu käyttöön "hyvässä tahdossa".

    Minä olen kokoneut osan noista rodullisesti nimetyistä jutuista omakohtaisesti kiusalliseksi jo 80-luvulla. Satujumpparyhmässäni oli kaksi mustaa lasta, joiden isä oli ammattiurheilijana Suomessa. Pikkasen oli noloa ja vaikeaa selostaa kouluenglannillani hänelle jälkikasvunsa suosikkileikistä "kuka pelkää mustaa miestä". Jopa siis teiniaivoni raksuttivat, että ehkä leikillä pitäisi olla jokin muu nimi ja lapsillehan olisi ihan sama miksi leikkiä kutsuisi. Nykypäivän palleroille varmaan "kuka pelkää avaruushirviötä" toimisi paljon paremmin.

    Sinänsä olen ihan samaa mieltä, että lasten leikit eivät ole poliittisesti värittyneitä vaan joku nimi edustaa heille heidän oman maailmansa mukaista käsitettä tai toimintaa. Mutta jos aikuisesta tai teinistä on noloa kertoa tuotteen tai leikin nimi sitä nimetyn rodun edustajalle, nimi kannattaisi vaihtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. olet oikeassa!

      Minä mietin esim. tuota hippaleikkiä (kuka pelkää---)
      Tietenkin olen sen verran kypsä ja fiksu etten tieten tahtoen sitä leikkiä opeta tai käytä, enkä ole varsinaisesti omille lapsillekaan opettanut, vaikka olenkin asiaa heille ääneen ihmetellyt.
      Tiedon tasolla sitä voi leikkiä puolestani ihan millä nimellä tahansa.
      Tunteen tasolla en vieläkään oikein tavoita leikin poliittista epäkorrektiutta, koska oma mielikuvani leikin hahmosta on niin epämääräinen.

      Poista