tiistai 28. marraskuuta 2017

kitkerä akka nillittää

näin pitkälle talvikautta päästiin ennen kuin bussimatkailuangstini heräsi.

Nykyään aamuni alkavat epäterveen pahansisuisissa tunnelmissa.

Nimittäin:

Työmatkabussini kerää uumeniinsa myös laumatolkulla koululaisia.
Ensin ovat ne pienet, jotka seilaavat kännyköineen penkistä toiseen ja tihisevät.
Ne eivät häiritse muulloin, paitsi silloin kun heittelehtivät pitkin käytäviä kaverin luota toiselle.
Ne onneksi rauhoittuivat yhdestä rykäisystä (en minä vaan yksi vanhempi ja kitkerämpi eukko) ja istuvat nykyään aika siivosti paikallaan.

Sitten ovat väsyneet teinit.
Niissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että ne tukkivat ulosmenoreitin. Mutta se ei haittaa minua yhtään, kun jään pois vasta pitkälti niiden jälkeen.
Ne ovat puoliunessa, hiljaa ja itsekseen.

Mutta sitten.
Alati uusiutuva luonnonvara viides-kuudesluokkalaisia poikia, jotka menevät - sanotaan se nyt aivan kaunistelematta - keskitetyn palvelun kouluun eli tarkkikselle.
Niitä tulee pitkin-poikin bussireittiä niin, että niitä on lopulta jotain viiden ja kymmenen väliltä, vähän aamusta riippuen ja voi grr ja rumasana sitä menoa ja elämää!

Tarkoituksellista, kovaäänistä, järjettömän rääviä kiroilua.
Kovaäänistä haukkumista, sekä kavereiden että kanssamatkustajien.
Tappeluun yllyttämistä ja tappelemista, syljeskelyä.
Kovaäänistä omalla lääkityksellä spekulointia (ei taida olla ihan kohdillaan, vink-vink)
Erityisen kovaäänistä kaverin solvaamista ja kaverin äidin anatomioilla spekulointia (muutama lisätunti ihmisen biologiaa voisi auttaa asiassa, äiti ei voi olla v:n h-o)
Ja järjettömän törkeää haistattelua sille joka asiaan jotenkin puuttuu.

Miten on edes tilastollisesti mahdollista kiroilla useammalla kuin joka toisella sanalla ja silti saada sanotuksi jotain?

Mistä niitä grrrr:n grrr:n käytösrajoitteisia kersoja riittää jokaiselle vuodelle, eivätkö ne ikinä lopu?

Mistä ne ammentavat sen järjettömän räävin sanastonsa. Teinien rutiininomainen v-pilkku ei tunnu missään.

Tyhmä saa olla, mutta ei sitä kannata julkisesti niin hirveän kovalla äänellä esitellä.

Aamu toisensa perään kirskuttelen hampaitani ja teen toinen toistaan kamalampia suunnitelmia

Voisin
- huutaa kuin faan niin veretseisauttavasti kuin ikinä pystyn
- mennä tyynesti niiden väliin istumaan
- pyllistää niille että tässä teille yhden äidin v:n r:n ahtervärkki


Olen myös harkinnut
- yleisönosastokirjoitusta
- kantelemista koululle


Yleensä
- yritän ajatella mukavia ajatuksia ja hissimusiikkia.
- Lehtori yrittää rauhoitella minua
- luen
Mutta kun
- en pysty keskittymään

Aiempaan bussiin en ehdin ja myöhemmällä myöhästyn. Grr.




maanantai 27. marraskuuta 2017

Ihan epä viikonloppu

inhoan sitä kun nuoriso on oikeassa.
Ei niiden kuulu olla oikeassa, vaan minun.
Minä olen kumminkin vanhempi ja viisaampi ja joka tapauksessa äiti.

Lauantaina olisin halunnut ensin tehdä kaikessa rauhassa hyvää ruokaa ja sitten mököttää itsekseni sohvassa ja ehkä lukea, mutta mitä vielä.
Nuoriso pakotti minut kissanpesupuuhiin, ensin uhkailemalla ja sitten demokraattisesti äänestämällä koska eläimet ovat kuulemma kuvottavia ja hikisiä.
Ne uhkasivat (kiristivät) että jos en suostu kissanpesuun, pitää leipoa jättisuuri piparkakkutaikina ja ne menevät syömään sitä minun sänkyyni farkut jalassa (*puist, hyi ja kauh*) ja sitten
äänin 3-1 (Lehtori pidättäytyi äänestämästä) minut pakotettiin pesemään ensin Elma-Kelminen neiti Pesonen ja heti sen perään Arppu aka Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Rönäperän ja Muiden Vähäisempien Maiden Prinsessa Butski.
Viirun sain sentään jättää pesemättä, koska siitä urakasta ei selviä taisteluarvitta.

Kissoista tuli paremman näköisiä ja hyväntuulisempia.
Masentavaa koska nuoriso oli oikeassa.



Kelmis esittelee putipuhdasta kylkeään

inhoan myös sitä, kun Lehtori on oikeassa.
Sunnuntaina olisin vain halunnut maata sohvassa ja mököttää ja sääliä itseäni, mutta se kampesi minut väkisin kaikenmoisiin viikonlopun rientoihin, joita riitti aamusta melkein iltaan asti.
En ehtinyt mököttää enkä sääliä itseäni, vaan tulin paljon paremmalle tuulelle.

Ihan epää kun kaikki muut ovat oikeassa paitsi minä itse.

*

Sovittiin kaverin kanssa yhteisestä perinteisestä itsenäisyysjuhlasta.
Kaveri viestitteli, että olisi mukavaa nähdä myös teidän nuorisoa.

Minä vastasin, että niin minustakin, ne ovat hirveän harvoin kaikki yhtäaikaa paikalla.

Sunnuntai-illalla oltiin hetki.
Ei järmätty melkein yhtään.



keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Vinkkiviitonen: Liian hyödyllinen joulukalenteri

Kaikkihan me tiedämme marttojen oivallisen joulusäännön: siivoa kaappisi jouluksi vain, jos aiot viettää joulusi kaapissa.

Oivallinen sääntö, kertakaikkiaan.
Probleemi on siinä, että joskus ne kaapit kumminkin täytyy inventoida ja järjestellä. Varsinkin keittiössä, jos aikoo tunkea kaappeihin joulukinkun, sahtisammion ja kilon konvehteja.

Siihen ratkaisu on jokaisen laiskistuneen aikuisen Liian Hyödyllinen Joulukalenteri.
Tämä kalenteri on tarkoitettu slarveille tyypeille.
Jos olet järjestelmällinen, lopeta jutun lukeminen ja mene juomaan glögiä tai kaakaota. Heti.

Liian Hyödyllinen Joulukalenteri Slarveille Tyypeille - ja kiireisille myös.

Aloita keittiöstä, koska joulumme keskittyy niin vahvasti suun ruokaan ja juomaan.
Avaa jokikinen kaappi ja laatikko ja tuijota niitä hetki kriittisesti.
Sulje ne.
Avaa uudestaan.
Tee triage - eli määrittele tärkeys- ja kiireellisyysjärjestys.
Ole kriittinen: voi olla että kaikkia kaappeja ja laatikoita ei tarvitse järjestellä.
Tee vain pakolliset, älä järjestele järjestelemisen vuoksi: älä pistä lautasliinoja valöörijärjestykseen, keskity ensin todellisiin järjestelytarpeisiin.
Veikkaisin että kuivaruoka- ja jääkaappi ovat tärkeimmät.

Jos olet vähemmän järjestelmällinen - kuten minä - kirjoita tärkeys- ja toimintajärjestys itsellesi muistiin: joko muistikirjaan, mentaalisesti mieleesi tai post-it -lapulle kaappien oviin.

Ota käsittelyysi yksi kohde kerrallaan.
Vain yksi kohde päivässä - tämä sääntö on ehdoton.
Saat tehdä tätä enintään kerran päivässä ja enintään viitenä päivänä viikossa.
Viimeiset viisi päivää ennen joulua eivät ole enää järjestelypäiviä.

Ole kurinalainen - tämä on koko homman hankalin juttu.
Älä vetkottele, äläkä pakoile. Päätä että teet vain tämän yhden laatikon ja että se kestää suunnilleen vartin tai puoli tuntia.
Jää- ja kuivatavarakaappeihin kuluu ehkä vähän enemmän aikaa.
Ole niiden kanssa erityisen armoton. Älä säästä viisi vuotta sitten ostettuja jänniä juttuja siltä varalta että juuri nyt ihan kohta mahdollisesti jo tulevana juhannuksena ehkä kokeilet niitä. Et kumminkaan kokeile. Ja kyllä, ruuan poislaittaminen tuntuu pahalta. Mutta turhan ruuan säästäminen on ihan yhtä huono juttu.
Muista että sinne kaappeihin täytyy kohta mahduttaa puolikas sika, saavillinen sahtia ja jättirasia konvehteja. Haluatko ihan oikeasti että joku rasvaiskämäinen säilyketölkillinen savustettuja sammakonreisiä vie tilan sinun joulusuklaaltasi, jouluportviiniltäsi ja joulumikälieherkultasi? Oikeasti?

Kun olet tehnyt päiväurakkasi, tee jotain mukavaa ja jouluista. Juo glögiä tai kaakaota. Ja kun muki on tyhjä, mene ihailemaan sitä kunkin päivän saavutustasi; ole ihan että Jee! Onpas siistiä! 
Saat ihailla myös edellisten päivien saavutuksia. Ole niistäkin ihan Jee!

Jos ehdit selättää keittiön ennen määräajan umpeutumista (minulla on keittiössä 10 kohdetta), ota käsittelyyn seuraavaksi tärkein kohde samalla tavalla. (veikkaisin että olotila /olohuone /ruokasali; missä nyt aiotkin eniten oleskella jouluna)
Järjestele vain ne paikat, jotka on pakko järjestellä.
Ole niidenkin kanssa armoton. Älä säästä turhia asioita, älä ainakaan piilota niitä johonkin toiseen kaappiin odottamaan parempaa aikaa, sellaista ei koskaan tule.

Tee joka päivä myös yksi muu jouluinen juttu, sen glögin /kaakaon lisäksi.
Sen sijaan että ripustaisit kaikki jouluvalot  ja joulukoristeet päänuppi hikisenä kerrallaan, tee pienissä paloissa.
Kun olet avannut (=järjestellyt) kalenteriluukkusi, palkitse itsesi tuomalla pieni pala joulua tupaan. Ripusta yhdet valot. Sytytä kynttilä. Laita ovikranssi oveen. Paista piparkakkuja. Kuuntele joululauluja.
Tai mitä nyt mukavaa onkaan.
Rakenna pala kerrallaan.

Joulu tulee tontunvarpailla.


tiistai 21. marraskuuta 2017

melkein jouluiskriizi

Apua!
Olen jo ihan joulunodotusfiiliksissä ja adventtiaikaan on vielä yli viikko!

Päässäni tursuaa joulukattauksia, jouluverhoja, jouluvaloja, jouluruokia, joulutonttuja, jouluihamitävain.

Olen aina ollut hyvin jämäkkänä siitä, että joulunodotus alkaa adventista ja vain ja vasta adventista on aika rakentaa joulua hiljalleen kotiin.
Nyt on kyllä semmoinen pakotus, että on melkein ihan välttämättömän pakko päästä yhteispohjoismaiseen huonekalutaivaaseen hipeltämään sisustuskrääsää, kun sitä ei mistään muualta kohtuuhintaan saa.
Haluan että joulupöydässä on hopeaa ja valkoista.

Mietin, millä tavalla mahdumme koko laajennetun perhekunnan voimin aaton aterialle meille, riittävätkö lautaset ja onko kaikille laseja?
Haaveilen piparkakuista ja hyasinteista ja kynttilöistä ja valoista.

*

Jouluisen PRH-kokuksen aiheita - heti kun olemme kaikki saman pöydän ympärillä eikä ole kiire:
1. kuusi vai ei? (huom. Elma; se kumminkin kiipeää siihen!)
2. lahjoja vai ei?
3. mitä syödään?


*

Yritän kanavoida tursuilevaa jouluenergiaani ottamalla varaslähdön aikuiseen joulukalenteriini, eli välttämättömien nurkkien nuohoukseen. (huom. vain välttämättömät nurkat! ei yhtään enempää!)
Eilen rassasin kuntoon jääkaapin. Kaikki hyllyjen perille maastoutuneet vanhentuneet melkeinsyödyt purkinpohjat kohtasivat tiensä pään, aakkostin jäljellejääneet perunat ja porkkanat ja olin muutenkin hyvin tunnollinen.
Vähän parempi.

maanantai 20. marraskuuta 2017

...ja mitä sitten tapahtuikaan?

Olin melkein kriizissä, kun tajusin että iso osa viikonlopustani on ihan vain omaa aikaa.

Silloin kun lapset olivat pieniä, oman tilan ja ajan tarve oli paljon suurempi: pienet lapset ovat niin konkreettisesti kiinni iholla, että siitä täytyy välillä ravistautua irti. Teinien tarvitsevuus on satunnaisempaa ja ne ovat välillä oma-aloitteisesti poissa. Toisaalta ne ovat tarvitsevuudessaan paljon narsistisempia, eivätkä odota hetkeäkään. Ja niitä on paljon vaikeampi hajasijoittaa satunnaispäivähoitoon, jos itsellä olisi tilan tarve. ne eivät huuda hurraata jos yritän työntää ne kaikki yhdessä yökylään isovanhemmille. eivätkä oikein kai isovanhemmatkaan?

Omalle ajalle ja tilalle on tarvetta eri tavalla kuin pikkulapsivaiheessa, mutta tervetullutta se aika silti on.

Perjantaina saattelin maailmalle matkaan yhden nuoren ja työnsin työelämään toisen.
Kolmannen kanssa lähdimme organisoidulle shoppailuretkelle: ostimme urheilushortsit, meikkejä ja puhelimen latauspiuhan kuten aina; näitä kaikkia kuluu loputon määrä taloudessamme. Ainoa ostos mitä tällä kertaa ei tarvittu, olivat kuulokkeet. Niitä vasta kuluukin.

Kun sain lapsen treeneihin ja Lehtorinkin maailmalle, ajattelin ottaa nokoset, mutta olinkin masentavan tunnollinen ja kunnollinen ja lähdin kävelylle.
Ja sitten luin.

Lauantaina urakoin uudet mullat huonekuuselleni. Vastoin kaikkia odotuksia olen kyennyt pitämään yhden viherkasvin hengissä lähes vuoden. Aloin sääliä sitä, joten päätin vapauttaa sen kärsimyksistään - kuolohan sen väistämättä korjaa nyt, kun yritin kajota sen kuuskohtaiseen olemiseen.
Kukkaruukusta innostuneena sain sisustuksellisen inspiraation ja nysväilin samaan syssyyn pientä järjestelyä. Aloin innostua joulunodotuksesta.
Lähetin maailmalle toisen lapsukaisen.
Lähdin kaupunkiin katsastamaan kauppojen sisustussälätarjontaa.
Sain hepulin yhdessä tavaratalossa, jossa reilun metrin korkuinen - siis pieni - muovikuusi maksoi kaksisataa euroa. Se siitä sisustamisesta.
Tarjosin kotona vanuvalle nuorisolaiselle älläburgerin ja jälkkäriksi älläkakkua ja näin huomaamattomasti leuhkitaan lapsen saavutuksella!

Ja sitten antauduin jouluiselle askarteluhuumalle - se oli parasta koko viikonlopussa.

Näin viikolla yhdessä blogissa tonttuoven ja ihastuin välittömästi.
Vietin nautinnollisen tovin hyvän ystäväni googlettimen parissa ja kaivelin kaapeistani säälittävät askartelutarpeeni. pahvisia olutlasinalusia, cocktail-tikkuja, lankaa ja liimaa. Muuta en omista. Enkä teknisesti ottaen omista edes niitä lasinalusia, kun ne ovat Lehtorin, mutta omin ne, koska me jaamme ihan kaiken. Tai niin aion väittää jos se huomaa että ne ovat kadonneet 



Sain aikaan oven, ja tietysti homma lähti lapasesta semmoisesti, että yhdessä piilopaikassa on odottamassa myös muuta tonttusälää ja -roipetta ja tästä näyttää kehittyvän jotain joulukalenterintapaista juttua.
Tonttumaailma näyttäisi täydentyvän joulukuussa kerran-pari viikossa.

Nuorison mielestä ovessa on valuvika, kun sitä ei voi avata.




perjantai 17. marraskuuta 2017

Lähestyvän viikonlopun kriizi

voi hyvät hyttyset sentään että ihan alkoi huimata ja korvissa kuulua hurinaa, kun tajusin että olen melkein ihan yksin melkein monta tuntia lähestyvästä viikonlopusta.
Yksi teineistä on reissussa koko viikonlopun - perjantaista sunnuntaihin; yksi on näillä näkymin liesussa lauantaina; yhdellä on töitä perjantaina ja sunnuntaina, ja Lehtorikin on maailmalla perjantain ja lauantain.

Ensin ajattelin että menen yöksi hotelliin ja syön joutilaan hotelliaamiaisen, mutta havahdus!
Täytyykin aamiaisruokkia se lauantaiaamuna maailmalle suikahtava lapsukainen. En halua jättää sitä yksin huseeramaan itseään maailmalle, muuten se lähtee pelkän korpun voimalla kokopäiväretkelle. Kun hengitän niskaan riittävän kovaäänisesti, se omatoimikokkaa kunnon brunssin itselleen.

No sitten ajattelin että menen koko perjantai-illaksi johonkin joutilaasti lukemaan, mutta kotiinjäävä teini huomasi tilaisuutensa tulleen ja alkoi kuumeisesti tarvita kaupasta yhtä sun toista ja haastoi kauppakierrokselle.

No, on siinä kumminkin melkein monta itsenäisen itsekästä tuntia kaikenmoiselle omatoiminysväämiselle.

Voin vaikka...leikata kissojen kynnet ja-ja-ja...

*
Parempaa kuin mikään mitä ikinä sitten todellisuudessa teenkään on tämä voitonriemuisen vapauden tunne ja kaikki ne potentiaaliset mutta täysin toteuttamiskelvottomat suunnitelmat, joita mielikuvitukseni päähäni juuri nyt syöttää.
(esim. tapetoi koko eteinen! rakenna pororumpu! kävele niin kauas kuin jaksat! maalaa taulu! lue viisitoista kirjaa! maalaa kirjahylly! siivoa kaikki huoneet kerralla kuntoon! ja vaatekaapit! ja astiakaapit!)

torstai 16. marraskuuta 2017

villit vanttuut

Olen pitänyt taukoa kutomisesta useamman vuoden: koko kroppa tuli siitä jossain vaiheessa kipeäksi ja kurjaksi.
Tänä syksynä päätin ottaa elämäni riskin ja nykertää jotain pientä, vaikka sitten kerros kerrallaan.

Hajahuomioita:

1. ei se ollutkaan ihan niin pahaa ja kipeyttävää. Jos maltoin nykertää alle puoli tuntia kerrallaan

2. ei se ollutkaan ihan niin kivaa kuin muistin. Hitsivieköön, esim. lapasia täytyy tehdä kaksin kappalein!

3. Puoli tuntia on naurettavan lyhyt aika, jos meinaa joskus saada jotain valmista. Varsinkaan jos ei tee sitä päivittäin.

4. miksi kässänopeni opetti, ettei kunnon käsityössä ole yhtään solmuja? Miten ne langat oikein kuuluisi päätellä? Teenpä niin tai näin, lopputulos on julma.


Tarkoitukseni oli osallistua Naistenpankin kuvakisaan Villeillä Vantuilla, mutta erinäiset syyt - lähinnä riittävä puolituntisten puute - viivyttivät valmistumista.

Tässä ne nyt kuitenkin ovat:

Villit Vanttuut #neulonaiselleammatti #naistenpankki

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

ad absurdum

Kävin illalla kävelemässä.

Yhdellä nurmikonlämpäreellä sorhotti perhe taskulamppujensa kanssa: isä ja äiti ja pari isompaa koululaista - melkein teinejä jo -  sekä koira.
Mietin että onkohan joku lapsista kadottanut avaimensa tai jotain muuta tärkeää.

miehen ääni: onks toi meidän kakka? otanko mä sen?
*epäselvää mutinaa*
miehen ääni: niin-niin mut mikä noista on meidän kakka?
*lisää epäselvää mutinaa*
miehen ääni: no minkä mä noista otan? höyryääkö se? hei, näättekö, mikä noista höyryää?

Pitäisiköhän koirajalostustoimikuntien keskittyä yhdistelmiin, jotka tuottavat pimeässä hehkuvaa, monogrammein koristeltua kikkaraa?

tiistai 14. marraskuuta 2017

talvikausiangst

talvikausi meinaa hyökätä kimppuuni, murehdin kaikkea öisin.
Jos ei ole todellista murehdittavaa (ei ole), keksin niitä.
Syökö yksi tarpeeksi, syökö toinen liikaa?
Jos yksi käy töissä, niin ehtiikö se opiskella? Pitäisikö toisen mennä töihin että se jotain oppisi?
Opiskelevatko ne tarpeeksi? Entä jos ne opiskelevat liikaa? Tai liian vähän?
Olenko liian kiva vanhempi? Vai olenko kukaties liian hankala ja vaativa?
Voinko pistää jalat suoraksi, jos kissa makaa jaloissani?
Jos en suorista, niin puudunko liikaa?

Voi murheenkryyni ja talvikausi!

**



perjantai 10. marraskuuta 2017

torstai-ahd.

Kauppatorin kulmilla vaeltelee kerjäläisiä.

Eilen, tavallisen työpäivän jälkeen, kävin tekemässä täydennysostokset ja tönötin väsyneenä ja puoliärtyisänä odottamassa bussiani, kun yksi vakikerjäläinen käveli kipponsa kanssa ohitse.

Tällä kertaa hän ei jättänyt minua rauhaan.
Helskytteli kurjaa kippoaan ja puhui kieltä jota enimmäkseen en ymmärtänyt enkä tunnistanut.
Pudistelin päätäni että ei-ei, en anna mitään.
Hän alkoi kolpata ostoskassissani: bred, bred? my baby?

Minua otti päähän ihan vietävästi, mutta lykkäsin käteensä paketin paahtoleipää että pääsin eroon koko jurpituttavasta tilanteesta ja takaisin omiin ajatuksiini.
Kerjäläinen lähti leipä kainalossaan.
Minä mietin, että toivottavasti se edes syö sen eikä heitä pois.

Kun tulin kotiin, sanoin lapsille, että piti olla lämpimiä leipiä, mutta kerjäläinen vei leivät.
mitä? annoiksä meidän ruuat jollekin kerjäläiselle?

*

Koko tämä kerjäläistouhu sieppaa minua kuupasta älyttömästi.
Haluan uskoa siihen, että asumme hyvinvointivaltiossa, jossa ihmisen ei henkensä pitimiksi tarvitse kerjätä.
Puutetta on, sen tiedän. Rahat eivät riitä ja töitä ei ole.
Mutta silti haluan uskoa siihen, että ihmisestä pidetään huolta.
Edes jollain tavalla.

Joka kerta näitä ihmisiä nähdessäni mietin, että jos annan rahaa, tuenko ihmiskauppaa?
Jos en anna, suistanko jonkun kurjuuttakin suurempaan kurjuuteen?
Kumpikin vaihtoehto tekee minusta ärtyisän ja huonoa omaatuntoa potevan.

Tämä horjuttaa uskoani yhteiskuntaan ja ihmisen omiin mahdollisuuksiin rakentaa toiveikas elämä.
Ja siihen myös, että järjestöjen kautta annettu apu olisi täsmällisempää ja kohdennetumpaa.



torstai 9. marraskuuta 2017

Omituisia kodinapuvälineitä

Maailmassa on hirmu paljon asioita, joita en käsitä.


1. haudekattila
Olen sen verran ollut hereillä sekä fysiikan että kotitalouden tunneilla ja kävin joskus jonkun marttojen kokkauskurssinkin että tiedän kyllä haudekattilan toimintaperiaatteen.
Ja olen käytellyt haudekattilaa lähes päivittäin ihan vuosikausia.
Minulla on itse asiassa kaksi haudekattilaa. Iso ja pieni.

Silti pysty kertakaikkiaan uskomaan, että haudekattila toimii.
Joka kerta, ihan jokikinen kerta, olen varma siitä, että ruoka jää vajaaksi.
Kaikkein hämmentävintä on tehdä suklaakiisseliä haudekattilassa. 
En vain usko että valmista tulee.
Juuri kun olen luopumaisillani toivosta ja heittämäisilläni kylmän ja kokkareisen suklaakeiton viemäriin, vips! 
Kiisseli kiisselöityy ja alatinälkäiset kirmaavat onnellisina tupaan.

2. tiskikone.

Meillä oli ensin superhyperhieno, jonka lastaaminen oli vaikeaa, ja joka oikutteli koko ajan ja erityisesti minulle (se mustasukkainen grr.n tiskieukko). 
Nyt meillä on yksinkertaisen karu, lähestulkoon itäsaksalainen malli, ja se on helppo lastata ja toimii (silloin kun muistan laittaa vesihanan auki). Siinä on kaksi nappia ja sitten vielä on ja off.
Miten voi olla että karumpi on parempi?

Enempi kyllä vielä ihmettelen että miten ne astiat löytävät paikoilleen linkouksen jälkeen.


Mitkä kodinapuvälineet ihmetyttävät ja kummastuttavat sinua arkena?
Jaa kummastuksesi!

lauantai 4. marraskuuta 2017

ruokalista-taloudelliskriizi

Superäiti Pinkki herätti minut taas pohtimaan taloudellisuuksia.

Tai aloitetaanpa alusta.

Yksi lapsista meni pari viikkoa sitten vähän epäkuntoon, se vaati yhden yön sairaalassa ja koko joukon lisätutkimuksia.
Koska kuulumme isoon italialaishenkiseen (joskaan ei italialaiseen!) perheyhteisöön, olemme saaneet lukuisia kotilääkäreiden mielipiteitä sen virallistodellisen lääkärillisen mielipiteen lisäksi.
Yleinen mielipide (joskaan ei lääkärin) on sellainen että epäkuntoinen lapsukainen on ylirasittunut.
Hän tarvitsee selvästi kodin hoivaa ja runsain mitoin ravitsevaa tuhtia kotiruokaa ja ylenmäärin hemmottelua.

Tämä ja tilini saldo aikaansaavat minussa tarmokkaan marttahenkisen tarpeen olla taloudellissäästäväismarttamainen reipas äiti-ihminen.
Täytyy ruveta keittelemään sakeaa rasvaatursuavaa höyryävää kanakeittoa mahdollisimman edukkaasti, siispä suunnittelemaan ruokalistoja ja harjoittamaan taloudellista ostantaa.

Onneksi ihmeellisen intterwebin uumenista löytyy roppakaupalla hyviä ohjeita taloudelliseen elämään.
Niin kuin vaikka että kuinka selviytyy syömingeistä 50€:llä viikossa.
Voin kätevästi tiivistää jutun juonen: pistä joku toinen maksamaan syömingeistäsi.
Esim. tankkaa työpaikallasi kauraleipäesittelyssä kauraleipää ja mene poikaystäväsi kanssa syömään ja pyydä häntä hoitamaan lasku. (mikä työpaikan kauraleipäesittely ja kuka poikaystävä? kysyn vaan)

Aion siis - jo taannoin kehitellyn suunnitelman mukaisesti - hajauttaa teinit syömään muiden nurkkiin. Sillä säästyy aimo penni.

Siltä varalta, että ne kumminkin syövät kotona, niin ruokalistalla lähiaikoina:
- ryynärit ja lohkoperunoita (siitäkin huolimatta että yök-en-syö -indeksi korkeahko)
- uunikala ja perunamuusi
- bataatti-kanakiusaus
- kanapata
- kanapyörykät

Aika paljon kanaa; mutta se on halpaa-helppoo-nopeeta.
Ja kelpaa suunnilleen kaikille




perjantai 3. marraskuuta 2017

alaskvarkkikriizi

Isoveli on käsittämättömän innostunut luonnontieteistä, erityisesti fysiikasta.
Olen ihan järjettömän kateellinen siitä.

Eilen se esitelmöi minulle kvarkeista ja alaskvarkeista ja ylöskvarkeista ja antipunaisesta ja antisinisestä ja semmoisista.
Aivojani alkoi särkeä ja kysyin siltä, että onko tämä joku uusi keksintö ja onko se ensinkään edes ihan laillista ja sallittua.

Sitä alkoi naurattaa.

Minä ajattelin että ihan varmana ei minun koulussani kerrottu mitään alaskvarkeista, mutta se voi tietysti johtua uudesta opetussuunnitelmasta tai sitten siitä että minä istuin tunnit kaiket jäsentämässä lauseita ja pohtimassa latinan lauseenvastikkeita.

Olisi kyllä mukavaa ymmärtää alaskvarkkeja.
Se on niin hauska sanakin.
Wikipediasta tarkistin että semmoinen on.

Ja sitten haluaisin nähdä, millainen on antipunainen.
Sitä ei kyllä ole olemassa, senkin tiesi wikipedia.
Mutta silti olisi metkaa nähdä antipunainen.

Vähän kyllä huolestuinkin, koska Isoveli kertoi että niillä on matikantunneilla joku takapenkin kapinallisrintama, joka opiskelee opettajalta salaa jotain käänteis-sinien tai minkälie laskentaa ja opettaja oli kieltänyt, etteivät aivot halkea.

Olisi mukavaa ymmärtää, miksi luonnontieteet ovat niin kiehtovia, mutta minun pääni on aikoinaan lastattu liian täyteen jotain latinan ja venäjän verbintaivutuksia. Sinne ei mahdu enää mitään.