perjantai 29. syyskuuta 2017

niin saapui syys

Syksy: valoisa, lämmin, lempeä - ja silti se kehvatsu iski kimppuuni kaksin jaloin.
Jo nyt, tässä vaiheessa vuotta. 
Kirkasvaloista huolimatta.



Olen ehtinyt jo ahistua, jäykistyä sohvan muotoiseksi ja aloin taas pelata karkkipeliä sen sijaan että tekisin asioita joista oikeasti tykkään.
Ja aamuisin töihin polkeillessa melkein itkettää.

Epäilen syypääksi pitkänpuoleista työputkea.

Pitkästä aikaa edessä kokonaan vapaa viikonloppu.

Ryhdistysyritys:
deletoin karkkipelin fläpältä, eipä tule pelattua edes vahingossa
ostin kävelysauvoihin tassut, toivottavasti myös oikean kokoiset sellaiset
päätin lukea ainakin yhden hyvän kirjan viikonlopun aikana
päätin käydä sauvomassa ainakin pari kertaa viikonlopun aikana
saatan maistella lasillisen viiniä

Josko tämä tästä taas.


keskiviikko 27. syyskuuta 2017

ei mitään asiaa -välikirjoitus

Syyskuu on jo loppusuoralla, kummallista.
Hädin tuskin olen kiinni elokuussakaan. 



Juttelin lämpimikseni teinin kanssa metatöistä.

Seuraavana päivänä koulusta tuli ensin kuvismateriaalilasku ja sitten laskinlisenssilasku.
Viesti teiniltä: 



En oikein tiedä, mitä näistä metatöistä ajattelisin. 
En osaa pitää synttäreiden suunnittelua, lasten harrastuksiin ilmoittamista tai valokuvalappujen, kokeiden ja todistusten allekirjoittamista tai wilman vahtimista (paitsi toisinaan lukuvuoden alussa) mitenkään erityisen epänormaalin rasittavana ja työllistävänä urakkana.
Tai tasattavana kotityönä.
Tai edes työnä ylipäätään.
 (koska ihan kaikki on epänormaalin rasittavaa ja työllistävää, paitsi ehkä iltaisin nukkumaanmeno. mitenniin kaamosuupumus, älkää naurattako!??)

Kyllä ne ovat ihan eri jutut, jotka ovat ylivoimaisen työläitä pienen ihmisen toteuttaa.
Niin kuin vaikka semmoinen, että aamulla on kiva laittaa leivän päälle keitetty kananmuna, niin kyllä on ihan ylivoimaisen työläännyttävää keittää itselleen kananmunia.
Keitän yleensä useamman kerralla, paitsi että en keitä, koska se on niin vaivalloista.
Pystyn ihan vaivattomasti laittamaan alku-, pää ja jälkiruuan tunnissa ja leipätaikinankin  siinä sivussa ja ruokkimaan kissat ja vielä laittamaan pyykitkin jos hyvä päivä osuu kohdilleen, mutta en kertakaikkiaan kykene siitä tunnista lohkaisemaan kuutta minuuttia kananmunien keittämiseen.
Juuri siinä kohden katoaa ihmisestä kaikki energia ja puhti.

Siinä teille rankka ja vaativa kotihomma.

Sitä kotihommaa en voi edes jakaa tai vaatia ketään muuta tekemään, koska olen talouden ainoa aamumunaaja.


maanantai 25. syyskuuta 2017

en kutematta olla voi

Niskavaivojen, rannevaivojen, tenniskyynärpään ja taivas yksin tietää minkä muiden kramppien ja jumittumien uhallakin...
#NeuloNaiselleAmmatti.



Kaipasin kertakaikkista aivotuuletusta, enkä kestänyt enää yhtään kutematonta hetkeä.

Olen jumissa, krampissa ja - kuten kuvasta näkyy - järisyttävässä luovuuden jyllerryksessä.

lauantai 23. syyskuuta 2017

aikuistumismurheita

Laps aikuinen sai töitä.
Kysyin siltä itseltään että tarvitseeko minun nyt sitten enää maksaa sille kuukausirahaa, ja se oli sitä mieltä että ei tietenkään.
Minä olin ihan että jee ja jee ja ajattelin että nyt vaikka varaan ajan kampaajalle tai jotain.

Sitten huolestuin että millainen vanhempi minä olen kun en halua elättää Minun Pientä Lastani ja tulin tunnontuskiin.

Tilitin asiaa Lehtorille.
Sen mielestä ei tietenkään makseta mitään kuukausirahaa. Että tietenkin laps aikuinen hoitaa omat menonsa omalla palkallaan, paitsi opiskelujutut, jotka hoidamme me.

No eipä hätiä mitiä, kun se asia oli selvä, tulin tunnontuskiin siitä, että rehtori sanoi keväällä että ei saa abituruksia rasittaa työnteolla vaan pitää rahoittaa.
Että mimmoinen vanhempi minä olen kun pistän lapsen aikuisen töihin ja vielä riistän siltä ne säälittävät kuukausirahatkin.
Kyllä en ole kelvollinen.

Onneksi sitten huojennuin vähän, että ainakaan ei enää tee kukaan lastensuojeluilmoitusta siitä kun se ei enää ole lapsi.

Mutta sitten kyllä toisaalta hermostuin että jos se vaikka juo itsensä jalattomaan kuntoon niin en voi edes muuta kuin vähän moraalisesti paheksua.

Kyllä kuulkaa ei kannata kasvattaa ihmistainta aikuiseksi.
Kyllä tulee murehia ihmiselle siitä.


ps.
Lapsen aikuisen siskot tulivat käsi ojossa pyytämään siltä että missä on meidän taskurahat. Että kai säkin nyt rupeat maksamaan meille kuukausirahaa, kun sä kerti tienaat.

On ihan järjettömän kummallista olla aikuisen lapsen vanhempi.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Konnotaatio

Hyvän kielipoliittisen alkuviikon kouhauksen sai aikaan Aamulehti, kun lupasi poistaa sukupuolittuneet nimitykset palstoiltaan.

Mukavaista keskustelua aiheesta tietysti kaikilla mahdollisilla palstoilla ja kaikissa mahdollisissa medioissa.

Ihan semmoista tässä pohdiskelen, että millaisella tavalla siivotaan konnotaatiot ihmisen päästä?
Että vaikka nimitys olisi kuinka neutraali, niin kuinka järjestetään semmoisella tavalla, että päässä on myös neutraali?
Kun minulla ei ainakaan ole.

Esim. asiamies on ihan selvästi tiukka nutturapäinen kermanväriseen jakkupukuun pukeutunut henkilötär.
En kuuna kullanvalkeana ole tavannut ensimmäistäkään asiamiestä, mutta selvästi on tiukka henkilötär hän.
Milläs nyt hänet sukupuolineutraloin?
Vaikka kuinka yritän, niin pysyy jakkupuvussaan ja nutturassaan, ja tiukat tummasankaiset lasitkin hänellä on.

Palomies puolestaan on aika kasvoton tapaus, koska hänellä on se kypärä. En näe, mitä sorttia on, kun vain luumuilee siinä pelastusasussaan ja kypärässään.
En vaikka kuinka yritän. (en edes vaikka olen nähnyt semmoisen kalendäärin jossa ei ollut kypäröitä eikä juuri paljoa muutakaan pelastustyypeillä yllään. Heti kun pistää kypärän, niin katoaa sukupuoleus)

Lääkäri on ilman muuta mies, vaikka missään kohtaa sanassa ei niin väitetä.
Ei auta mikään. On mies.
Vaikka varmasti olen ollut enempi leidilääkärien vastaanotolla ja saanut heiltä sitä paitsi parempaa palvelua kuin herrapuolisilta kollegoiltaan.
Mutta silti on mies hän.

Pallopoika on joku jolla on valkoiset vaatteet ja juoksee wimbledonissa ja en tiedä, kumpaa sorttia on. Valkoiset vaatteet pitää olla.
Eduskunnan puhemies on riittauosukainen. (tai joku vähän sinnepäin, pelottava kumminkin)
Talonmiehellä pitää olla luuta, tai siis minun päässäni hänellä on luuta. Semmoinen jolla voi jahdata.

Kun minun mielestäni ei sillä nimityksellä ole oikeastaan mitään tekemistä sen asian kanssa, kummoisessa asussa se tekijäheppu /-hepputar päähäni ilmiintyy.
En ehtinyt kaikkia nimityksiä pohtia kun jäin jumiin riittauosukaiseen niin pelottavalla tavalla. Ja luutaan.

Että josko nyt saisin kaikenkattavat ohjeet yleiseen konnotaatioideni sukupuolineutraalistamiseen?





tiistai 19. syyskuuta 2017

vanhempainilta-angst

Eilen oli yläkoulun avajaisvanhempainilta seiskaluokkien vanhemmille.

Tänään käytin puolet pyörämatkastani laskemalla montako vanhempainiltaa on ehkä vielä jäljellä.
Pääsin suunnilleen kymmeneen:

Isoveli: kirjoitukset/jatko-opinnot -vanhis (1 kpl)
Isosisko: ekaluokka, tokaluokka, kirjoitukset /jatko-opinnot -vanhikset (3 kpl)
Pikkusisko: valinnaisaineet, kasiluokka, ysiluokka, keskiasteinfo + 3xjatko-opintopaikan vanhikset. (n. 7 kpl)

aaaaargh.

Mutta ei hätää, kerrankin laatulehti on ajan tasalla.

Minä persoonakohtaisesti en tykkää:

1. voidaako sopia -vanhemmat.
Yhdessä vanhempainillassa: voidaanko sopia että kaikki luokan oppilaat laskee aina kaikki matikan lisätehtävät?
Meinasin kysyä että voidaanko samalla sopia että kaikki luokan oppilaat tekevät myös aina kaikki kieliopin lisätehtävät ja uskonnon pohdinnat.
Onneksi se silloinen opettaja oli ajan tasalla ja sanoi, että oppilaat tekevät omantasoisiaan tehtäviä.
Onneksi tänä vuonna ei ollut yhtään voidaanko sopimista.

2. Oudot pyynnöt
Opettajat voisivat laittaa jotain tietoa ja viikkokuulumisia wilmaan, että miten tässä luokassa menee. (Yläkoulussa; kysy lapseltasi, kyllä se tietää!)
Ja tietoa oppisisällöistä (lue vaikka koulukohtainen opsi ensin ja sen jälkeen se lapsen oppikirja, kyllä siitä oppisisällöt aukeavat, ja kysy vielä lapseltasi, mitä koulussa tehdään)
Sanakokeet ja muut pikkukokeet heti wilmaan (yläkoulussa! kyllä nuoren pitää jotain tehdä itsekin, niillä on listat kyllä)

3. opettajat joiden nimi on Tosiaan
Nuoriso tietää Tosiaan -nimisiin henkilöihin kohdistuvan angstini, ja tulee aina vanhempainillan jälkeen kysymään illan saldon. (tiedätte kyllä: Mun nimi on Tosiaan-Ville). Olen ruvennut pitämään tukkimiehen kirjanpitoa muistikirjaani, koska se on niin ärsyttävä maneeri.
Tuoreimmassa illassa oli yksi Tosiaan ja yksi opetti Tosiaan luokkaa. Hyvä tietää sekin.

muistiinpanot vanhempien palautekeskustelusta


Yksi vanhempi kantoi murhetta äikänopen lukulistasta, kun siinä nyt lukeilla olevassa kirjassa mainitaan stiletti ja kuoleekin joku.

*

Osallistun vuodesta toiseen sitkeästi vanhempainiltoihin, koska perusopetuslaki velvoittaa kodin ja koulun väliseen yhteistyöhön mm. oppilaan arvioinnin ja koulun kehittämisen osalta. Nämä piinalliset illat ovat sitä. (grr.)
Aina ja ihan joka kerta ne illat ovat samanlaisia.
Kertakaikkiaan, vuodesta toiseen.

On noita nillejä varmaan enempikin, mutta en jaksa enää etsiä.

*







maanantai 18. syyskuuta 2017

Kiitollisuushaaste

...lipsahti maailmalle keskeneräisenä..


Sain Birgitalta (Skool ja kulaus -blogista) kiitollisuushaasteen. Tarkoituksena on kertoa viikon kiitollisuuden aiheista ja haastaa 3 bloggaajaa mukaan.



Maanantai
Päivä, jossa olisi ollut aihetta monenmoiseen epäkiitollisuuteen: kun herää aamuyöstä siihen, että kissa oksentaa täyttä höökiä ja aamulla pesukone lyö jumiin ja tietää että päivällä täytyy viedä pyörä huoltoon ja illalla on kokous, löytyy tunneskaalalta enimmäkseen muuta kuin kiitollisuutta.
Maanantai oli hyvä päivä.
Vein pyörän huoltoon ja juttelin Ihanan Oman Pyöräkauppiaskorjaajan kanssa. Todettiin yhdessä, että kulkupeli on juuri tarpeisiini sopiva ja kun sille saadaan vuosihuolto tehtyä, se pelittää taas seuraavat parituhatta kilometriä.
Tuli hyvä mieli, ilo ja kiitollisuus hyvästä palvelusta.
Kävelin korjaamolta kotiin ja syväluotasin elämääni.
Tulin siihen tulokseen, että olen onnellinen ihminen: minulla on kaikki mistä ikinä olen haaveillut ja mitä ikinä olen kuvitellut.
tämmöinen oivallus vesittää aika äkkiä viikon kaikki muut kiitollisuusaiheet, mutta niin se vain on.

Tiistai
Sain fillarin huolloista, ja johan kulkee taas.
Iltatöitä, tulin kotiin ja palelin, olisin halunnut mennä kuumaan suihkuun ja syödä, mutta päädyinkin preppaamaan nuorta musan kuuntelutehtävässä.
Ensin ärsyynnyin ja kirskuttelin hampaitani, mutta saimme teinin kanssa asialle omstartin ja illasta tuli hyvä - vaikka epäilenkin kykyjäni musiikkikasvattajana (se ei tuntenut Paranoidia eikä Smoke on the Wateria; jopa minä tiedän ne!).
Iltakymmeneltä olin edelleen paleleva, suihkun tarpeessa ja nälissäni, mutta täynnä iloa ja kiitollisuutta nuorisostani. On ne metkoja tyyppejä.

Keskiviikko
Ehdin sisustusmessuille, ja messuilla istahdin tunniksi messuhälinästä sivuun. Sain kirjoitettua pitkään vaivanneen ajatuksen sanoiksi, se lakkasi vaivaamasta.
Kiitollisuus, keveys, ilo!

Torstai
Viikko-ostokset; kiitollisuus, kun homma hoitui tavallista nopeammin ja tehokkaammin.

Perjantai
Iltakävely teinin kanssa, kiitollisuus hyvistä, syvistä keskusteluista ja kauniista säästä.

Lauantai ja sunnuntai
Poikkeuksellisesti työpäiviä. Viikonlopun rupeamat ovat työssäni usein yhtäaikaa todella mukavia ja todella turhauttavia: tähänkin viikonloppuun mahtui lähes koko ihmisestä löytyvä tunnekirjo.

Lauantain työpäivä loppui ajallaan, ja pohjattomasta väsymyksestä huolimatta jaksoin lähteä Lehtorin kanssa katsomaan vielä peliä. Istuimme kantapaikassa, minä cokikseni ja hän kahvinsa kanssa, luin iltapäivälehdet ja seurasin peliä sivusilmällä. En seuraa aktiivisesti mitään urheilulajia, mutta futismatsiin minut on helppo houkutella kaveriksi. Siinä on kumminkin pari tuntia aikaa pohtia elämää.
Kiitollisuus ja ilo parisuhteesta, siinä on hyvä olla.


Sunnuntaina paistoi aurinko - kiitollisuus hyvästä säästä, se teki työpäivästä miellyttävän.






Kiitollisuushaasteeseen mukaan ainakin valoisa Taru, Satulinnan Tuija ja Tuula Oman katon alta!



perjantai 15. syyskuuta 2017

viestintää

saako leuhkia?

Leuhkin silti.


Yhtenä iltana teini tuli olkkariin:

Hyvä, kun te nyt ootte molemmat siinä niin mulla on asiaa. Mua harmittaa ihan hirveästi kun musta tuntuu että mä olen ainut joka laittaa sähköhammasharjan latautumaan. Että jos tekin voisitte välillä laittaa sen, kun mua harmittaa että akku loppuu aina just silloin kun mä olen harjaamassa hampaita.


Sisäinen viestijä minussa havahtui, mieleni teki nousta seisomaan, aplodeerata ja vetäistä porilaisten marssi kattilankansilla ja huuliharpulla; täydellinen minä-viesti.


Nousinko seisomaan?
Rymistinkö kattilankansilla sen metkan takapotkun?
Vielä mitä.
Vastasin nyrpeästi kypsästi  mä en ainakaan ikinä käytä sähköhammasharjaa, että ei oo mun vika.

Sille ei niinkään tehnyt mieli aplodeerata.

torstai 14. syyskuuta 2017

Sisustusmessuilla

Voitin Satulinna -blogin arvonnassa liput Habitare-messuille.

Olipa elämys - en nimittäin olisi missään tapauksessa tullut lähteneeksi messuille muuten.
Töissä on tohinaviikko, eikä sisustaminen noin ylipäätään ole tällä hetkellä keskiössäni.

Lähdin messuille hyvin lyhyellä varoitusajalla: vielä tiistai-iltana en uskaltanut hankkia junalippua, vaan tein lähtöpäätökseni vasta keskiviikkoaamupäivällä.
Samasta syystä en saanut kaveria mukaani, kukapa sitä niin nopealla aikataululla olisi lähtövalmiina.


Hyvänen aika että on maailmassa kauniita esineitä ja kekseliäitä suunnittelijoita!


Ekologisuus, kierrätys ja vihermaailmat ovat selvästi pinnalla. Vastuullisuus, erityisesti vastuullinen tuotanto - tai vaihtoehtoisesti kotimaisuus - nostetaan vahvasti esille erityisesti nuorten suunnittelijoiden tuotannoissa.


Can design solve problems - esittelypisteellä vietin hyvän tovin ihmettelemässä vastuullisen kuluttamisen ja vastuullisen tuottamisen kysymyksiä.




Ihastuin kirjahyllyyn; valitettavasti kirjastomme ei mahdu tähän.


Puufillarit sykähdyttivät. Voisikohan sen maalata mieleisekseen?



Ainoa sisustuselementti, jonka harkitsin ostavani: kissan kiipeilypuu. Lauma on nimittäin kiivennyt nykyisen puunsa hajalle, eikä se muutoinkaan ole mikään kovin kaunis esine.
Eläinkauppa Faunattaren kokoelmiin on tuloillaan Kattiset -sarjaa: seinään kiinnitettäviä raapimis- ja kiipeilyelementtejä. 
Kekseliäitä ja mukavan näköisiä elementtejä - aloin heti haaveilla sellaisista!

Kissahuonekalut ovat todellinen haaste suunnittelijalle ja sisustajalle. 
Kissapuun tulisi olla keskeisellä paikalla, koska kissat haluavat olla siellä missä tapahtuu. Ja yleisesti ottaen kissapuut ovat - anteeksi vain - aivan susirumia kalusteita.
Meidän hentoiset tytsimme ovat maine cooneja, jotka keskenkasvuisinakin ovat reilusti normaalia kotikissaa suurempia eläimiä (ja Viiru puolestaan on muuten vain lihava), eli kissojen paino- ja koko asettavat nekin vaatimuksia kiipeilypuulle. Metrinen tolppa ei pysy pystyssä eikä kestä kissojen painoa.

Viime aikoina markkinoille on tullut ja tulossa tällaisia kekseliäitä ja tyylikkäitä kalusteita.
Seuraavana haasteena onkin sitten seinän kantokyky. Jos puuhun jysähtää kymmenen kiloa kissaa, kestääkö seinä?
Meillä talouden keskeisillä paikoilla on valitettavan vähän kantavaa ehjää (siis ovetonta tai ikkunatonta) seinäpinta-alaa.
Vahvaan harkintaan kumminkin.

Varsinaisesti minulla oli messujen suhteen vain yksi agenda: käydä tunnustelemassa hamam-pyyhkeitä, niitä kun on niin monessa paikassa viime aikoina hehkutettu.
Olivat justiinsa niin ihanan pehmeitä kuin olin kuvitellutkin.

Messutuliaisina kotiin lähti Linalta neljän pyyhkeen kokoelma. Nuoriso totesi saman kuin minäkin: ihanan pehmeitä, ja koska taloudessamme on lievää taipumusta sanavääntelyyn, pyyhkeet ristittiin hetimmiten haminami-pyyhkeiksi.

Koeajamme ja tilaamme lisää ja suurempia, jos ovat toimivia.




**

Varsin mukava ex tempore -messureissu, kiitos messulipuista Tuija!

tiistai 12. syyskuuta 2017

ällöhöpösymbioosioireilija

Luin hyvän parisuhdekirjoituksen: Edes kerran kuukaudessa Parishdekeskus Katajan blogista.

Blogisti Hanna Lehtonen  kirjoittaa:

Tunnistan yhden piirteen näistä liitoista, jotka vielä porskuttavat yhdessä, ruuhkavuosien jälkeenkin. Yhteinen aika. Edes se pieni kahvihetki ja toisen kohtaaminen.
Ne pariskunnat, jotka eivät koskaan tehneet mitään yhdessä ovat jo eronneet.
Jos aikaa löytyy aina ystäville ja omille menoille, mutta ei koskaan parisuhteelle, niin meneekö jossain vikaan?

Empiria ja mu-tu on kai aika huono peruste yhtään millekään, mutta tästä asiasta olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä - perheessä ja parisuhteessa tarvitaan yhteistä aikaa.
Aikaa katsoa toista silmiin ja edes hetken verran kuunnella ihan oikeasti mitä toisella on sanottavana.

Ei. Me emme varaa kuukausittaista treffiaikaa kalenteriin, emme käy säännöllisesti syömässä tai leffassa, harvemmin mitään muutakaan niin suurta ja ihmeellistä.

Yhteys muodostuu arjen kohtaamisista.
Me puhumme paljon.
Toki ihan tavallisia asioita, niitä läpystä vaihto -juttuja: lasten kuulumisia, muista sitä-tätä-ja-tuota ja voitko viedä roskat tai käytkö kaupassa.
Mutta puhumme päivittäin myös paljon muuta: yhteiskuntaa ja politiikkaa, työelämää ja sen herättämiä ajatuksia ja tunnetiloja, kommentoimme lukemaamme tai kuulemaamme.

Se pitää kanavan auki ja välit hengissä.
En välttämättä tarvitse yhdessä sohvanmutkassa kyhjäämistä ja pystyn aika hyvin käymään töissä ja kaupassa ihan itsekseni ja ikävöimättä, mutta jonkinmoisen kohtaamisen arkeeni tarvitsen.

Osaisinkohan sanoa sen?

Joskus vastarakastuneisuuden huumassa on tullut valvottua pikkutunneille ja käännettyä sielua ympäri ja saman verran on jaksanut kuunnella Sen Toisen juttuja. Puhe ei ole loppunut (paitsi ehkä hetkeksi, mutta jatkunut sitten taas, tiedätte kyllä)

Tohinaisessa arjessa ei siihen pysty, eikä pikkutunneille enää kykene valvomaan mutta silti olen joskus silloin kauan sitten  valinnut ja tahtonut jakaa elämäni juuri tämän ihmisen kanssa, ja siksi haluan edelleen jakaa ajatuksiani ja aikaani juuri tämän saman ihmisen kanssa, en kenenkään muun.
Pikkutuntien puheet täytyy tiivistää arki-iltapäivän kaffepaussiin tai johonkin muuhun sopivaan väliin, mutta niille täytyy olla arjessa aikaa ja tilaa.
Kohtaamisille.
Ajatuksille.
Tunteille.
Puhumiselle, kuulemiselle, kuuntelemiselle ja kuulluksi tulemiselle.



*
ps. ihan muuta asiaa.
Voitin (!!) Satulinnasta liput Habitare-messuille. Taidan mennä sinne keskiviikkona.


perjantai 8. syyskuuta 2017

henkilökohtaista napatauhkaa

Otin reilut kolme viikkoa sitten käyttööni perinteisen marimekon olkalaukun. Tiedättehän sen, jota käyttävät äikänopet ja kaikki muut itseään kunnioittavat suomalaisnaiset, The Laukun.

Vähän samaan syssyyn hajosi polkupyörästä peräkori, se jonka ostamista harkitsin kolme vuotta.
Niinpä sitten kuljetin The Olkalaukkua ristivinottain (nörttityyliin) selässäni ja pyöräilin menemään.
Keskiviikon mummopiiri oli jo liikaa.

Nyt on kuulkaa ihmisessä kipeänä jenkkakahvalihakset, jollaisia en edes tiennyt ihmisessä olevan ja se johtaa siihen, että en pysty esimerkiksi haukottelemaan estottomasti.
Ja liikkeellelähtö on välillä vähän hidasta. 
Ja kyyristely ja muutama muu juttu.

Miten voi ihmisellä olla jenkkakahvalihakset?
Lapsi väitti että on pitkä selkälihas, mutta kipu ei kyllä ole selässä ensinkään vaan jenkoissa.

Olen kyllä ollut aiemminkin huomaavinani että The Olkalaukun ergonomia ei oikein sovellu minulle. Ehkä se nyt on sitten M.O.T.

Piti siirtyä takaisin pupureppuun. 
Jee.

pupureppu





Täytyy tänään mennä kirjaston kautta kotiin. 
Täytyy lainata kirja fasilitoinnista, koska minut pyydettiin fasilistaksi yhteen kohtalaisen suureen tapahtumaan.
Hitsivie kun en tiedä edes mitä olen menossa tekemään. Pitää opiskella fasilistiksi sekunnissa.
Semmoisen näin, missä leikittiin legoukkeleilla, se oli aika vinkeä.
Saako leikittää, jos ei ole valanvannonut legoukkelifasilistori?

voisiko sämpylöillä fasilistittaa?
tai taikinalla, se vasta olisi hauskaa


Pinkki pohdiskeli symbioottisia parisuhteita ja epäili että minä ja Lehtori olemme ällöhöpösymbioottisia.
Eriävä mielipide.
Kyllä useimpina päivinä, myös tänään, olen joutunut menemään töihin. 
Ihan yksin, pyydän saada huomauttaa.
Kriizin paikka selvästi.



Lapsukaisella tai siis abituruksella on tänään TJ100.
Olenhan minä tässä nyt ihan luonnikkaasti puhunut että se kirjoittaa kohta ja muuta, mutta kun katsoin kalenteriin, niin tajusin että sehän tottavieköön kirjoittaa kohta.
Kysyin siltä että onko se nyt ihan lakien ja asetusten mukaista että noin yhtäkkiä on menty kasvamaan isoksi ja meinataan mennä ylioppilaskirjoituksiinkin kun minä vielä muistan omanikin.
Se totesi, että eihän hän sille mitään voi, jos minulla on liian hyvä muisti.
On kai se niinkin.

Mietin että olisiko pitänyt kyynelehtiä pieni hetki aamutuimaan.
En ehtinyt oikein, kun se lähti niin liukkaasti ja minä olin vasta kalsarisillani.




torstai 7. syyskuuta 2017

tapahtuipa yhtenä satunnaisena aamuna yhdessä satunnaisessa huushollissa.



Teini herää säkenöivän hyväntuulisena huomenta!

Minä eikun siis talouden emäntä kysyy että nukuitko hyvin?

Teini vastaa että joo. Paitsi ihan hir-vee olo. Kamala.

No onko sullakin se flunssa, vai mikä?

Teini vastaa että aamupahoinvointi, tiiätkö kun on yön jälkeen ja just herää. Se meni kyl ohi jo.

Kasvatusvastuullinen sanoo että sä pääset muuten treeneihin suoraan koululta bussilla, ei tartte vaihtaa jos kävelet osan matkaa.

Teini sanoo että joovai ja hyvä ja sitten sanoo valois-iloisasti että taidanpa vaihtaa esitelmän aihetta. Kun ope sanoi et sen voi tehdä vaikka varpaan kynsistä.

Johon talouden kasvatusvastuullinen että kannattaako se, ettei tule tehtyä turhaa työtä. Jos vaikka katsoisit sitä asiaa näin tästä kulmasta.

Teini nakkelee niskojaan ja murisee suupielistään ja pistelee puuroa sisuksiinsa näytösluonteisen ärhäkkäästi ja tuhahtelee mielenosoituksellisesti kun keksiäkäinen ryntäilee omissa aamupuuhissaan pitkin keittiötä.
Keksiäkäisestä alkaa tuntua siltä, että on viisi vasenta jalkaa ja muutenkin kömpelö olo.

Teini lopettaa aamupalan.
Kohta se viskelee vaatteita oikealle ja vasemmalle.
Sen huoneesta kuuluu niiskutusta.

Itkeksä?  Onko jotain kadonnut?

Ei enää, se vastaa ja menee pesemään hampaitaan taas ihan normaalina.
Anna heti mulle takaisin mun laturi, se sähisee suupielestään talouden toiselle teinille, joka tyystin vastoin tapojaan hyppää heti hakemaan laturia.
Mulla loppuukin koulu ehkä jo kahdelta.

Keksiäkäinen syö aamupalaa ja yrittää pohtia tulevaa päivää.
Teinin huoneesta alkaa kuulua ryminää, paiskontaa ja kovaäänistä jupinaa. Miksei kukaan vastaa mun viesteihin? Milloin meillä loppuu koulu? Mä en haluu mennä bussilla kouluun, mä haluun pyöräillä ja jos mulla on koulua neljään mä en voi. 
Miksei kukaan vastaa? Missä kaikki on?
rieh-rieh-rieh
Se itkee ja paiskoo tavaroitaan.

Keksiäkäinen jättää kaikki puuhat käsistään ja menee tuijottamaan wilmaa. Teinin laukku sanoo plop. Sulle tuli viesti ja olisitkohan muutenkin muistanut lukujärjestyksen väärin. Ainahan sulla loppuu koulu kahdelta.

Kunmäenhaluu mennä bussilla kouluun.

No sä ehdit ihan hyvin. Tuut pyörällä kotiin ja syöt ja jatkat sit bussilla treeneihin. 

Teini istuu eteisen penkille ja huokaisee syvään ja alkaa lirkuttaa kissaeläimille mitä mun rakas nakukainalo.

Keksiäkäinen istuu kylppärin kynnykselle ja huokaisee ihan yhtä syvään ja sanoo taisit mennä vähän ylikierroksille. 
Kyllä kaikki järjestyy.

Sen se keksiäkäinen sanoo enemmän itselleen kuin teinilleen.

Kyllä kaikki järjestyy. 





keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Onko kaurapuuro lounas?

En tiedä, miten muualla Kotoisessa Suomenmaassamme, sen ihanaisissa niemissä, notkoissa ja laakselmissa, mutta ainakin täällä meidän kulmillamme niiden kahden kaupungin ruokapalveluissa, joista suloiset pulluraposkeni ovat osallisia, on tänään Suomi100-kouluruokajuhlapäivä.

Lounaana on kaurapuuroa.

Kaurapuuroa!

Toisessa kaupungissa oheisena on mustikkasoppaa ja jotain pastasalaattia, toisen kaupungin listalla lukee vain kaurapuuro, ja kasvisvaihtoehto: kaurapuuro!

Otan tämän jostain käsittämättömästä syystä, luultavasti ihan silkasta toimettomuudesta ja liiallisesta hengen näivettyneisyydestä johtuen, henkilökohtaisena loukkauksena.

Ensiksikin
Minun kokemuspiirissäni kaurapuuro on aamupala. Ei lounas.
Muita puuroja voi hyvillä mielin vetää lounaaksi vaikka kuinka, mutta ei kaura-.

Vähän kyllä olen skeptinen puuron lounasarvosta noin yleisestiottaen.
Tällainen toimistotyöläinen, jonka suurin energiasyöppö on päivittäinen mielensäpahoittaminen, pärjää kyllä puurolla - näin on opettanut legendaarinen kokki Kolmonen, joka lämpimästi suositteli kylmää puuroa marjojen kera ravinnonlähteeksi aikuiselle.
Kasvavalle nuorisolle kouluruoka saattaa olla päivän ainoa kontakti ns. kunnon ruokaan, ja sen soisi silloin olevan muuta kuin puuroa.
Nytkin toisessa kaupungissa (valitettavasti tässä omassa, ei naapuri-) on koulua käyty kolme viikkoa, ja tähän ajanjaksoon mahtuu jo kaksi puuropäivää.

Toiseksikin
Kaura on perinteisesti pikemminkin rehu kuin ihmisravinto.
Sitä kyllä on viljelty laajalti kautta koko Suomenmaan nienten, notkoin ja saarelmain, mutta ensisijaisesti eläinten rehuksi.
Käsittääkseni - voin kyllä olla väärässäkin - suomalainen ruokakulttuuri on pitkälti nojannut rukiiseen: täällä lännessä varrasleipään, idässä pehmeään leipään ja lisäksi johonkin nauris-perunahaudikas-kaali-suolaliha /-kalasöösään.
Puuroa (lähinnä kai ruis-) - myös mämmiä - on vedetty sitäkin pahimpaan nälkään ja sitä pettuleipää.
Ja kirnupiimällä on täytetty vatsaa.

Kolmanneksikin
Kouluruokailu on loistava suomalainen keksintö. Mutta kaurapuuro ei juurikaan ole kuulunut kouluruokailun listoille edes sen varhaisvaiheessa.
Kaikenmoisia vellejä kyllä on syöty, mannaryyni- ja makaronivellit mainitsee moni kokemusasiantuntija, jolta olen asiasta tiedustellut (esim. Lehtorin mamma, joka on yli 90-vuotias ja jolla on tallessa paitsi kaikki koulukirjansa, myös lehtiä omasta lapsuudestaan ja omien vanhempiensa tai isovanhempiensa kalenterit)


Summa summarum:

Että jos halutaan juhlia satavuotiasta Suomenmaata, ei oikea ruokavaihtoehto ole kaurapuuro, vaan joku pastanttipuuro, rössypottu tai tappaiskeitto.
Tai katsokaa mallia vaikka Seitsemästä veljeksestä mitä syövät parisataa vuotta sitten. Karhua. Ja oltta ojan pohjast.

Jos taas halutaan juhlistaa kouluruokailua, niin makaronivelli.

Ja jos halutaan pitää lapset kylläisinä, niin lihapullia rajoituksetta. Kerrankin.
Tai kalapuikkoja.

*
Olin valmistautunut tarjoamaan jonkinmoisen amerikkalaishenkisen superaamiaisen tällaisena epäonnen päivänä, mutta keskenkasvuisilla olikin pelkkää poikkeuspäivää.
Kaksi oli jo ehtinyt suunnitella lounastreffit kavereidensa kanssa jonnekin muualle kuin kouluruokalaan ja sillä, jolla ei ole lupa poistua kesken päivän koulun alueelta, on kotitaloutta eli muffinsien leivontaa.
Ei hätäpäivää siis.


Mutta kaurapuuro ei siltikään ole lounas.
Sanokaa mitä sanotte.
Mutta ei ole.





tiistai 5. syyskuuta 2017

lisää luottohenkilöitä

En muistanutkaan mainita että minulla on myös luottopolkupyöränkorjaaja.

Fillari rupesi pykimään ja oikuttelemaan ja heittämään ketjuja pois rattailta ihan alvariinsa.

Ensimmäisellä kerralla oli sade ja sain apua vanhalta vaarilta joka oli ulkoilemassa pienen tarmokkaan lapsenlapsen kanssa.
Toisella kerralla satuin olemaan ihan random-pyöräkorjaamon lähellä ja sen miellyttävät herrasmiehet rytkivät ketjut paikalleen.

Siitä kerrasta otin jo opikseni ja soitin omaan pyöräliikkeeseen.

Ja kun soitin, Oma Ihana Polkupyöräkorjaaja tervehti ystävällisesti ja kysyi että kuinkas minulla sujuu pyöräni kanssa ja onko minulla se valkoinen mikälie xzy-Tunturi johon asennettiin ne erilaiset jarrut ja minä sanoin että joo.

Mistä se saattoi sen tietää?
Lukeeko sen puhelimessa että nyt soittaa se kummallinen rouva?

Tilitin sille kaikki (polkupyörä)murheeni ja se sanoi että varataanpa vuosihuolto ja älkää rouva hätäilkö, me hoidamme kaiken kuntoon. Ja muistanko väärin että sulla tulee niitä kilometrejä aika paljon.

No minähän olin ihan oo ja jee ja vau.

Kyllä niin olen helppo nakki kun tarjotaan henkilökohtaista palvelua.



maanantai 4. syyskuuta 2017

Käteviä säästövinkkejä teiniperheisiin

Nuoriso on alkanut esittää haaveita ulkomaanmatkustelusta ("kun tekin pääsitte, niin meidänkin kuuluu").
Sen lisäksi minun ihan välttämättä tarvitsisi päästä joululomalla jonnekin aurinkoon.

Googlasin huvikseni muutaman joululomaisen aurinkomatkan johonkin kohtalaiselle lähietäisyydelle: viisituhatta.

Nuoriso ilmoitti osallistuvansa hyvällä halulla säästötalkoisiin:

Me voitais juoda pelkkää lämmintä vettä kotona.
Sit me voidaan koulussa ladata taskut täyteen näkkäriä iltapalaks.
Sun palkka jäis kokonaan säästöön, eletään pelkillä isän rahoilla.

Toinen pisti vielä paremmaksi:
Mä voisin syödä aina kavereiden luona.
Tai hei, mennään kaikki isovanhemmille syömään, kyllä ne ruokkii!

Väitin että kyllä isovanhemmat huomaavat melko äkkiä jos ruokapöydässä on viisi ylimääräistä syöjää jatkuvasti.
Mutta ei hätää:
me voidaan hajaantua - mä ja Isoveli mennään murrille, sä ja isä syötte mamman luona ja Isosisko voi syödä mummilla. Kukaan ei huomais mitään.

Väittäisin että tässä säästömetodissa on ainesta minkä tahansa laatulehden klikkiotsikoksi:
Säästä etelänmatka vaivattomasti - älä enää syö kotona!

*

Matkailusta tuli muutenkin mieleeni: ehdotin Lehtorille että sitten kun ollaan vanhoja, matkustetaan trans-Siberialla Kiinaan.
Se äkösteli vähän ja ihmetteli että miksi juuri silloin.
Minä sanoin, että nyt kun ollaan nuoria, tehdään kaikki kivat must-see -matkat pois alta. Sitten kun ollaan vanhoja ja meillä on vain aikaa, voidaan tuhlata sitä myös tuollaisiin vähän epämääräisempiin retkeilyihin.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

kotihommat ja kuukausirahat teinitaloudessa

Pitääkö ja saako lapselle maksaa kotitöistä - törmäsin taas kerran pohdintaan tästä aiheesta, muutamassakin paikassa
Huonon äidin pohdinnat
Ylen juttu aiheesta


Kävimme kotityöpalkkaneuvottelua ensimmäisen kerran varmaan niihin aikoihin kun esikoinen on ollut koulunaloitusiässä ja olisin halunnut hänen tekevän jotain tiettyjä juttuja kotona.
Yritimme käydä neuvotteluja aiheesta, jolloin lapsi tuli siihen tulokseen, että koska hän ei tarvitse eikä käytä rahaa, ei hänen varmaankaan tarvitse myöskään tehdä mitään kotihommia.

Siinä kohden vaadin neuvotteluun aikalisää ja jatkossa totesimme tiiviinä vanhemmuuden yhteisrintamana, että meillä ei kotihommista makseta, eikä riidellä.
Vaadimme vähän, emme kyttää jälkeä, mutta odotamme suurinpiirtein napisematonta osallistumista ja suunnilleen heti.

Talous
Kuukausiraha on vastikkeeton perustoimeentulo.
Aikuisten kukkarosta rahoitetaan koulutus, perusvaatevarasto, harrastukset ja puhelin.
Käytännön syistä nuoriso käy esim. koulukirjakaupoilla omalla pankkikortillaan ja me maksamme summan jälkikäteen tilille. Samoilla ehdoilla, jos asiasta varoittaa etukäteen, voidaan sopia myös vaateostoksista ja vastaavista.
Itse pitää hoitaa kaikenmoinen ylimääräinen hömpötys, mm. semmoiset vaatteet jotka eivät läpäise äitiseulaa.

Kaksi vanhinta saavat kuukausirahan tililleen. Kerron maksupäivän ja summan ja annan väliaikatietoja rahan kulutuksesta.
Rahan saa käyttää omaan hömpöttelyyn ja summa on nykyään niin suuri, että siitä on myös maksettava hernaripäivän käynnit koulun lähikiinalaisessa. (aiemmin siihen sai ruokatukea)
Nuorimmainen saa vielä rahan käteisenä.

Olemme testanneet myös poikkeustilanteissa ekstrakotihommilla tienaamisen. Toimii vaihtelevasti.
Meillä oli joku rastilistasysteemi, mutta aikoinaan luultavasti ne olivat vähän liian pieniä siihen.

Parina kesänä olemme maksaneet vapaaehtoishommia leireillä puskeneelle teinille ns. ylläpitokorvausta. Hän on leireillä tehnyt ison työn, kantanut paljon vastuuta ja ollut poissa talouden ruokavahvuudesta, jollon mielestäni on ollut kohtuullista, että hän on saanut työstään pienen palkan, vaikka leirien järjestäjä onkin odottanut vapaaehtoispanostusta.

Kotityöt
Kotityöt ovat meillä  Πολιτικός eli suomeksi yhteisten asioiden hoitamista.

Olen kotitöiden suhteen  hyvin liberaali, suurpiirteinen, joviaali ja vähään tyytyväinen.

Elämme enimmäkseen edelleen hamassa dinkkuelämässämme hyväksi todettua työnjakoa: minä kokkaan, Lehtori tiskaa, minä täytän pesukoneen, Lehtori silittää ja viikkaa, kissanvessat suunnilleen puoleksi ja juuri muuta emme sitten teekään.
Ja se yleisesti ottaen se tekee, jolle asia sillä hetkellä on lähempänä sydäntä, eli jota jokin tekemätön ottaa enempi päähän.

Perussiivoushommeleiden osalta homma toimii näin: (toivottavasti kukaan suloisista pulluraposkistani ei lue tätä!) imurointi, vessanpesu, lattian pyyhintä.
Suunnilleen kerran viikossa hoidan yhteiset tilat itse, ja suomeksi se puolestaan tarkoittaa jotain, mikä ei läpäise marttojen tai kenenkään muunkaan tarkan ihmisen seulaa, mutta riittää minulle.

Suunnilleen toisen kerran viikossa pistän nuorison jakamaan samat hommat (imurointi, vessanpesu, lattian pyyhintä) keskenään, ja tässä kohden en kuuntele mitään vastalauseita.
Kaikkien muiden kotitöiden osalta käyttäydyn aina niin, kuin pyytäisin ihan valtavaa palvelusta ja kiittelen aina kunnolla ("kiva kun hoidit sen, mä oon ihan poikki")

Oma läävä saa jokaisella olla niin läävä kuin ikinä sielu sietää, jos ovi on kiinni ja jos minua ei enimmäkseen vaivata kadonneilla tavaroilla. (minun supersankarivoimani on kadonneiden esineiden seisominen ja taloudessamme yleisin huuto on äitihei tuu seisoon mun huoneeseen! Osaan seistä näkyviin melkein mitä vain!) 
Muutaman kerran vuodessa määrään lääväsiivon, ja ajankohdan jolloin sen on oltava valmis.

Tiedän että olen pulassa kun nuo lähtevät omilleen.
Niiden vuokraisännät, kumppanit ja tulevat anopit tulevat vihaamaan minua ja olen loppumattomien perheriitojen syypää, mutta meidän teinitaloudessa ei kinata kotihommista.
Se on jotain se.


*
Meillä ei myöskään makseta hyvistä koetuloksista, todistusarvosanoista, tai positiivisista wilmamerkinnöistä, koska ne eivät ole yhteismitallisia.
Koulunkäynti on nuorison velvollisuus ja siitä on suoriuduttava niin hyvin kuin mahdollista.
Me tarjoamme sille puitteet niin kauan kuin he hoitavat hommansa. 

Yhdelle lapselle ja tietyssä koulussa ja oppiaineessa se voi olla kymppipuol, toiselle lapselle ja eri koulussa niin hyvin kuin mahdollista on vahva kasi.
Pääasia että oppivat ajattelemaan, olemaan kriittisiä, keskustelemaan, opiskelemaan ja vastaamaan omasta työstään.
Niin kauan kuin kouluhommat hoituvat, olen minä valmis hoitamaan enimmät osat talouden pyörittämisestä.




perjantai 1. syyskuuta 2017

digilukutuulella

hiuli-hei, onnistuin postaus päivässä -tavoitteessani elokuussa.

Aika urakka kyllä repiä tarinaa joka päivälle, välillä tuli tyhjäkäyntiäkin.
Ehkä en yritä samaa enää syyskuussa.

*

Yksi päivä minulle soitti puhelinmyyjä, joka oli ihan älyttömän mukava ja miellyttävä.
Ei tehnyt mieli vastata niinkuin yleensä mun mies ei anna mun tilata mitään, vaan päädyin tilaamaan jonkin lehden ja sain kylkiäisiksi jonkin toisen lehden ja mitä lie muuta sälää ja roipetta.

Tiedättekö, mikä on ihan parasta ja miksi oikeasti tein sen tilauksen?
Saa digilukuoikeuden Sanoma-aikakauslehtiin.
Mahtipalvelu! 
 - ja tämä ei ole maksettu mainos.

En lue oikeastaan ikinä mitään naistenlehtiä tai kotilehtiä tai mitä näitä nyt onkaan, paitsi joskus anoppilassa tai mamman luona, mutta pelkästään se tietoisuus että voin milloin tahansa käpertyä lehteilemään aikakauslehtimaailmaa, täyttää minut hyvällä hyrinällä.

Illansuussa nykerryn sohvannurkkaan Kivojen Kulmaan ja käyn päässäni todellista jaakobinpainia siitä, otanko iltapalani ja -uutisteni kaveriksi kirjan vaiko digilehden ja olen ihan että oo, onpa ihmisellä paljon kivoja valintoja.
Toistaiseksi olen aina valinnut kirjan ja sitten kun tulee nukkumaanmenoaika olen ihan plääh, kun en taaskaan lukenut kevytmielistä lehteä vaan ihan tavallista kirjaa.

Ja se vasta parasta onkin, kun taas menen kiipeilyurheilumanageriksi pääkaupunkiin, niin minulla on vaikka mitä luettavaa ihan noin vain mukana fläpälläni.
Voin linnoittautua johonkin kahvilaan ja olla ja lukea vain.
Oikeasti kyllä en pysty, vaan vaellan levottomana ympyrää jossain ylikansoitetussa ostoskeskuksessa, mutta onhan se kiva tietää että on mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja.

kisu on kokoontunut Kivojen Kulmaan lukemaan