keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Vinkkivitonen: matkapahoinvointia vastaan

Nuoriso kärsii vaihtelevanasteisesta matkapahoinvoinnista: yhtä keikuttaa kai koko ajan, yksi voi kiertää huvipuiston hurjimmat härpäkkeet, mutta saa silti ajoittain oireita eri kulkuneuvoissa, variaatiota taloudessamme löytyy laidasta laitaan, ja oireilu on toisinaan kovin päiväkohtaistakin.

Onneksi kaikki elämässämme pakollinen löytyy läheltä: on nimittäin päiviä, jolloin parinkymmenen minuutin bussimatka kotoa keskustaan ja takaisin on osalle nuorisoa melkein liikaa.
En tiedä, olisivatko ne siedättyneet, jos ajelisimme omalla autolla viikottain Lappiin (onneksi ei ole autoa, eikä Lappitarvetta)

Matkapahoinvoinnin takia nuoriso valitsee aina kaikkein mieluimmin kotiin jäämisen.
Kulkuneuvoista suosituimmat ovat:
jalkapatikka tai pyörä / auto jos saadaan lainaksi / juna /bussi.
Käytännössä ne joutuvat kouluarkena liikkumaan päivittäin bussilla tai omin lihasvoimin.

Vinkkivitonen matkapahoinvoinnin nujertamiseksi - keinoja joiden nimiin nuoriso vannoo:

1. Liikkeelle ravittuna ja nesteytettynä: matkaan ei koskaan lähdetä tyhjin vatsoin. Empiirinen havainto tukee myös sitä käsitystä, että sokeriöverit kaverisynttäreillä EI ole matkapahoinvointia ehkäisevä tekijä, vaikka kupu onkin täysi.
Sopivasti kohtalaisen terveellistä evästä ennen matkaa ja välitankkauksia matkan aikana.

2. Julkisissa kulkuneuvoissa istumapaikka suhteellisen edestä ja aina kasvot menosuuntaan.
Katse horisonttiin.

3. Ei kirjoja, videoita, tablettia tai kännykän räpläämistä. Se keikkuvapäisin ei lue edes tekstaria matkalla kaupungista kotiin.

4. Kuulokkeet. Nuoriso vannoo kaikkein voimakkaimmin äänikirjojen nimiin. Ne väittävät että kuulokkeiden kautta annosteltu hälinä hämää sisäkorvaa, antaa keskittymispisteen ja viihdyttää matkustajaa.

Voitte uskoa, että nuorisomme on mitä viihdyttävintä matkaseuraa: jokainen istuu luurit päässä, tuima, keskittynyt ilme kasvoillaan ja katse tiukasti horisontissa. 
Ne eivät riisu kuulokkeitaan kuin äärimmäisessä hätätilanteessa. Haltioituneet kato tota maisemaa /lehmää /kylää -huutelut menevät niiltä ihan ohi, koska ne eivät kuule, eivätkä käännä päätään. 
Autossa ne ovat teineimmillään.

5. Raitis ilma. Autossa ilmastointi, veneessä mielellään kannella tai paikassa jossa on hyvä hengittää.

6. Pahoinvointirannekkeet. Toinen keino, jonka nimiin koko joukko-ostastomme vannoo.


Rannekkeiden napit asemoidaan ranteen sisäpinnalle, noin kolmen sormenleveyden päähän rannetaipeesta: pakkausselosteen mukaan ne painavat pahoinvointikeskusta stimuloivaa akupistettä.
Yksi ei kai lähde kotiovesta ulos ensinkään ilman rannekkeitaan, kaksi muuta on satunnaiskäyttäjiä, mutta rannekkeet kulkevat mukana kaikilla matkoillamme.
Rannekkeita on kadonnut paritolkulla asuntomme uumeniin, niitä on lainattu kavereille ja jätetty palauttamatta, ja ostan niitä lakkaamatta uusia. (nytkin minulla on jemmassani vararannekkeet ja salarannekkeet; jälkimmäisiä aion varjella henkeni kaupalla, koska rannekkeet ovat hukassa aina kun niitä todella tarvittaisiin.)
Niiden olemassaolo on pelastanut monta pakollista auto-, bussi-, laiva- ja lentomatkaa.

Kaikkein pahoinvoivin käyttää myös tarvittaessa - erityisesti usean kulkuneuvon päivinä - lääkitystä ja tekee jälkikäteen ns. Epleyn manöövereitä.

Bonusraita:
Matkakohde ja mieliala. On huomattavasti helpompaa sietää pientä pahoinvointia, jos matkan päässä on mieluisa kohde. Jonkun tuntemattoman tyyne-mummon synttärit Perähikiän Suopohjalla eivät yleensä kutsu sinnittelemään pahoinvointia vastaan.

Yksi nuorista teki aikoinaan pienempänä siviilirohkean päätöksen olla osallistumatta luokkaretkeen, joka suuntautui huvipuistoon. Pari tuntia suuntaansa bussissa ja päälle härpäkkeet, joita hän ei kykene edes katsomaan - lapsi jäi mieluummin kouluun jäsentämään lauseita. Respect.


tiistai 18. heinäkuuta 2017

Kesäkulttuuria: teatteriretki Kuuskajaskariin

Norjalaisen Thorbjörn Egnerin musiikkisatu Kolme iloista rosvoa lienee yksi lastenteatterin klassikoita.
Äkkiseltään muistan vähintään viisi versiota, joissa olen ollut joko yleisössä tai itsekin näyttämöllä.



Iloisessa Kardemumman kaupungissa elelee kiukkuinen, siivousintoinen Sohvi-neiti, hiukan omahyväinen ja armottoman nössö Poliisimestari Paavali, säätä ennustava vanha tiedemies Topias sekä joukko muita hyväntuulisia kansalaisia, joiden elämää terrorisoi kaupungin laitamilla elelevä vain omiin tarpeisiinsa ryöstelevä rosvokolmikko leijonansa kanssa.

Tuorein näkemäni lastennäytelmäversio rosvojen tarinasta on turkulaisen Jo-Jo Teatterin kesäteatteriesitys Raumalla Kuuskajaskarin linnakesaarella.



Napakaksi ja soljuvaksi dramatisoitu esitys (ohjaus Tuulia Lindholm) on todellista hyvänmielen harrastajakesäteatteria. Laaja Kardemumman kaupungin asujamisto toteutetaan kahdeksan näyttelijän voimin: osassa rooleja nähdään käsinukkeja, osa näyttelijöistä vastaa useasta roolista ja huolehtii samalla nukettamisestakin.
Esityksen kantavat voimat ovat Kardemumman pelottava Sohvi-neiti (Kristian Aho), jonka pohjattomasta käsilaukusta löytyy aina ratkaisu Kardemummaa vaivaaviin kriiseihin sekä tarinan juonenkuljettajana toimiva poliisimestari Paavali (Ville Vettenranta).

Itseäni miellyttivät eniten esityksen tivolinomaiseksi sovitettu ja eloisasti eri keinoin toteutettu laulumaailma sekä pienen työryhmän tanssikohtaukset, jotka täyttivät näyttämön energisesti laidasta laitaan.




 Esityksen tempo ja kesto tuntuivat sopivan perheen pienimmillekin, yleisössä istuneet lapset malttoivat seurata tarinaa (ja teinit myös; eivät pitkästyneet!)

Kuuskajaskarissa on vieraillut myös Taidekoti.


*
Itse olen useammin kuin kerran pohtinut rosvojen tarinaa: onko kyse kasvukertomuksesta? Käsitteleekö tarina lapsen kasvua murrosiän kapinan ("en peseydy; elän läävässä; en käyttäydy normien mukaan") kautta vastuulliseen kansalaisuuteen - tarinan lopussahan rosvot löytävät vankilan ja isällisen poliisimestarin avustuksella paikkansa pikkukaupungin yhteisössä.

*

Aurinkoinen päivä ja saaristomaisemat kruunasivat kesäpäivämme.




*
Teatterissa käytiin, koska ensemblestä löytyy lähipiiriin kuuluva henkilö.
Liput hankittiin ihan itse.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

sukulaislähdönjälkeis

ulkomaan sukulaiset lähtivät takaisin kotiinsa: tunnelma on aina sama. 

Olen yhtä aikaa haikea ja helpottunut. Ne muutamat päivät tai viikot ovat aina yhtä intensiivisiä, kierrämme kehää kotoa anoppilaan, anoppilasta kotiin, kauppakeskukseen ja sieltä kotiin tai anoppilaan, puhumme samoja asioita vuodesta toiseen, nauramme, lapset (nuoret?) istuvat-lojuvat sekavina myttyinä pitkin sohvia ja lattioita kukin omalla koneellaan. 
On hygge. 

Kun he lähtevät, olen helpottunut: saan taas oman elämäni takaisin, en ole kiinni muiden aikatauluissa ja tekemisissä.
Olen haikea.
En meinaa keksiä mitään tekemistä.


Mietin, pitäisikö soittaa luontoiltaan, kun kuusessa on niin omituiset kävyt. Ne näyttävät ihan kerkiltä, ja sitten niistä tulee lepän kävyn näköisiä. 
Mikä ihme se sellainen kuusi oikein on?




Olin niin tylsistynyt että päätin ommella jotain. olen lopettanut kutemisen kutomisen ja virkkaamisen koska joka paikkaan alkaa sattua.
Omistan 1/3 ompelukoneesta, muut omistajat ovat äitini ja siskoni ja minulla on ompelurasia, jossa on irrallisia nuppineuloja ja lankaroskaa ja minulla on edesmennyt kässänope, jonka leposijoilla käy pölinä kun edes harkitsen ompelushommia.

Osaan ommella auttavasti suoraa.
Muutenkin ompeluyritykseni ovat hazardinomaisia, koska en usko kaavoihin, ohjeisiin enkä mittanauhoihin.
Tai siis tavallaan uskon, mutta en osaa tulkita niitä. niin kuin nyt vaikka se helkkarin saumavara että miksi sitä ei voi piirtää jo valmiiksi siihen kaavaan? kyllä en pysty piirtämään samaa muotoa sentin päästä, tehkää semmoiset kaavat että voi leikata suoraan reunaa pitkin. 
Teen mitä tahansa mikä koostuu suorakulmioista tai neliöistä jotka voi leikata vapaasti ilman kaavaa ja sitten istun kankaanpalaset käsissäni ja kääntelen ja vääntelen niitä niin kauan että hommaan tulee jokin tolkku.

Tällä kertaa päätin ommella vetoketjun.
Nyt minulla on kyhäelmä, jossa on vetoketju. Jee.
En tiedä mitä siitä voisi tulla, mutta siinä on vetoketju.






maanantai 10. heinäkuuta 2017

loman ensimmäinen viikko

Tuntuu vapaalta; ajantaju katoaa hiljalleen. 
Aamulla herätessä ei tiedä, mitä kello on, tai mikä päivä on. 



Luen jos luetuttaa, teen ruokaa jos kokkauttaa. 
Tai sitten en.

Lauantaina oli toimelias päivä.
Yhdellä oli kisakiipeilyä Helsingissä, siellä piti olla aikaisin aamulla. 
Suurina seikkailijoina ja maailmankansalaisina söimme pystyaamupalan Kampissa ja matkasimme metrolla Herttoniemeen ihan noin vain. Teini oli ihan että ooo ja vau. Se on ollut metrossa kerran elämässään, Tukholmassa, monta vuotta sitten. Minä olin ihan kuul, koska minähän matkustelen metrolla ihan alvariinsa eli viimeksi siellä Tukholmassa melkein monta vuotta sitten.

Jätin sen seinälle kiikkumaan ja metroilin takaisin Helsinkiin, siellä oli seuraavan bussilastillisen kyydissä lisää teinejä. 
Heivasin ne Lintsille.
Tai oikeastaan Töölönlahden rantaan, koska ne hermostuivat siihen kun kyselin koko ajan että onko nälkä, jano, vessahätä tai vilu.

Piti mennä anopin kanssa vaeltelemaan Hietaniemen hautuumaalle, mutta mentiinkin äidin kanssa syömään Kiasmaan ja siitä valokuvataiteen museoon Kaapelitehtaalle.
Heikki Willamon Myyttinen matka mietitytti meitä pitkään. 
Piti kiertää kahteen kertaan koko näyttely.
Kiehtovaa.

Haimme huvittelevat teinit Lintsiltä: ne muistivat tulla ajoissa ulos, kiipeilijä tuli kumminsa kanssa kiipeilynjälkeisiltä hurvituksiltaan Kamppiin.
Bussissa minulla oli seuranani neljä uupunutta ja vähän uupumuksesta ärtyisää teiniä. (ja äiti, en jättänyt sitä Helsinkiin. enkä teinejä. olen seuramatkailun sankari. en eksynyt yhtään kertaa * ja toin takaisin yhtä monta kuin oli lähtenyt liikkeellekin!)


Tämän viikon ämpärissä seuraavaa:
- paidan ompelu mistä kaavat ja työohje
- valokuvakirja viime kesän tapahtumista
- pyöräilyä edes vähän
- palapeli?
- muista ostaa kynsilakan poistoainetta teini maalasi minulle  kynnet, ne ovat päheät, mutta eivät pysy mukana jatkuvassa käsienpesussani. näyttää kaamealta kun päheys rapisee pikkuhiljaa. se on kammottavan vertauskuvallista, minun päheyteni rapisee hiljalleen.









* eksymättömyys pitää mainita, koska viimeaikaisiin saavutuksiini kuuluu mm. eksyminen mamman ja papan rintamamiestalon kellarikerroksessa.
siitä kyllä riittää huvia koko suvulle ihan alvariinsa.
minkä minä sille voin että eksyin. hraH meni ulkokautta ja minä menin sisäkautta ja eksyin. siellä on kaikenmoisia umpikujia joka puolella.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

vinkkiviitonen: maksuttomia kesälomajuttuja aikuiselle

maksuttomien kesälomapuuhien lista aikuiselle




Kesälomalla voi:
1. lenkkeillä (masentavaa; polvet kitisevät, narisevat ja kipeytyvät)
2. pyöräillä
3. järjestää liinavaatekaapin (masentavaa; vaikka kaapista tulee siisti, tulee ympäristöön kaaos)
4. inventoida ruokakaapin (ks. yllä)
5. lukea
6. syödä (se ei taida kylläkään olla maksutonta)
7. juoda päiväkahvia
7b. syödä, juoda päiväkahvia ja lukea
8. leipoa (sekään ei kyllä ole maksutonta, kuluu aineksia ja sähköä)
9. syödä vispipuuroa anoppilassa kun anoppi soittaa kahdeksalta illalla että tule syömään vispipuuroa kun kukaan muu ei syö
10. korjata mamman kännykän (ottaa akun pois ja pistää sen takaisin)
11. mennä naapuriin katsomaan akvaariota, josta hraH on ollut kiinnostunut
11.b ollakin akvaarion sijaan kiinnostunut palapeleistä
12. syödä (ei se vieläkään ole maksutonta)
13. juoda päiväkahvia ja lukea
14. juottaa kissalle parafiiniöljyä (ei aivan maksutonta; ja varsinkin kun se parafiini ei toimikaan niin kuin olisi pitänyt, ja pitää kumminkin viedä kissa eläinlääkärille.) (itse asiassa ihan tökerön kallista, sen jälkeen ei olekaan varaa muuhun kuin maksuttomiin huveihin)
15. lukea tosi myöhään illalla kun pitäisi olla jo nukkumassa (sekään ei tavallaan ole ihan ilmaista, koska seuraavana aamuna väsyttää kun täytyy nousta lajittelemaan nuorisoa)
16. syödä roiskeläppää siskon kanssa (maksutonta, jos pistää siskon ostamaan ne roiskeläpät)



Parasta oli kun pitkästä aikaa leivoin.
Ostin jo varmaan kaksi viikkoa sitten (no ehkä ei kumminkaan) piimää, kun teki mieli saaristoleipää. Ei vaan tehnyt mieli leipoa.
Mutta sitten tekikin, ja leivoin saaristoleivän ja se oli ihan ok ja kun piimää jäi yli, ja tein piimäkakun.

Se maistui ihanasti lapsuudelta.

Miten siinä kakussa voikin olla jotenkin niin ihana suutuntuma?
Vaikka on siinä kyllä ihan hyvä makukin.


Minä tein sitä kakkua tämmöisellä ohjeella; paitsi että sokerissa oli fariinia ja tavallista, ja mausteissa ihan vain semmoista valmista piparkakkumaustetta.


4 dl vehnäjauhoja
2 dl sokeria (me käytimme fariinisokerin ja tomusokerin yhdistelmää, toimi hyvin!)
1 tl soodaa
1 tl kanelia
1 tl neilikka
hieman vajaa 1 tl jauhettua inkivääriä
1 tl pomeranssinkuorta
1 rkl siirappia
100 g sulatettua rasvaa
3 dl piimää

Sekoita kuivat aineet. Lisää siirappi, rasva ja piimä. Sekoita taikina tasaiseksi. Kaada voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan ja paista uuniin alatasolla 175C noin tunti.

17. Sitten vielä voi mennä salaiseen vanamopaikkaan kuvaamaan vanamot


ja 18. käydä kirjastossa, mutta se on jotenkin liian itsestäänselvä ja helppo halpalomajuttu, niin että ei mainita sitä tässä, kun sen voi tehdä ihan noin vain itsestään.