perjantai 17. marraskuuta 2017

Lähestyvän viikonlopun kriizi

voi hyvät hyttyset sentään että ihan alkoi huimata ja korvissa kuulua hurinaa, kun tajusin että olen melkein ihan yksin melkein monta tuntia lähestyvästä viikonlopusta.
Yksi teineistä on reissussa koko viikonlopun - perjantaista sunnuntaihin; yksi on näillä näkymin liesussa lauantaina; yhdellä on töitä perjantaina ja sunnuntaina, ja Lehtorikin on maailmalla perjantain ja lauantain.

Ensin ajattelin että menen yöksi hotelliin ja syön joutilaan hotelliaamiaisen, mutta havahdus!
Täytyykin aamiaisruokkia se lauantaiaamuna maailmalle suikahtava lapsukainen. En halua jättää sitä yksin huseeramaan itseään maailmalle, muuten se lähtee pelkän korpun voimalla kokopäiväretkelle. Kun hengitän niskaan riittävän kovaäänisesti, se omatoimikokkaa kunnon brunssin itselleen.

No sitten ajattelin että menen koko perjantai-illaksi johonkin joutilaasti lukemaan, mutta kotiinjäävä teini huomasi tilaisuutensa tulleen ja alkoi kuumeisesti tarvita kaupasta yhtä sun toista ja haastoi kauppakierrokselle.

No, on siinä kumminkin melkein monta itsenäisen itsekästä tuntia kaikenmoiselle omatoiminysväämiselle.

Voin vaikka...leikata kissojen kynnet ja-ja-ja...

*
Parempaa kuin mikään mitä ikinä sitten todellisuudessa teenkään on tämä voitonriemuisen vapauden tunne ja kaikki ne potentiaaliset mutta täysin toteuttamiskelvottomat suunnitelmat, joita mielikuvitukseni päähäni juuri nyt syöttää.
(esim. tapetoi koko eteinen! rakenna pororumpu! kävele niin kauas kuin jaksat! maalaa taulu! lue viisitoista kirjaa! maalaa kirjahylly! siivoa kaikki huoneet kerralla kuntoon! ja vaatekaapit! ja astiakaapit!)

torstai 16. marraskuuta 2017

villit vanttuut

Olen pitänyt taukoa kutomisesta useamman vuoden: koko kroppa tuli siitä jossain vaiheessa kipeäksi ja kurjaksi.
Tänä syksynä päätin ottaa elämäni riskin ja nykertää jotain pientä, vaikka sitten kerros kerrallaan.

Hajahuomioita:

1. ei se ollutkaan ihan niin pahaa ja kipeyttävää. Jos maltoin nykertää alle puoli tuntia kerrallaan

2. ei se ollutkaan ihan niin kivaa kuin muistin. Hitsivieköön, esim. lapasia täytyy tehdä kaksin kappalein!

3. Puoli tuntia on naurettavan lyhyt aika, jos meinaa joskus saada jotain valmista. Varsinkaan jos ei tee sitä päivittäin.

4. miksi kässänopeni opetti, ettei kunnon käsityössä ole yhtään solmuja? Miten ne langat oikein kuuluisi päätellä? Teenpä niin tai näin, lopputulos on julma.


Tarkoitukseni oli osallistua Naistenpankin kuvakisaan Villeillä Vantuilla, mutta erinäiset syyt - lähinnä riittävä puolituntisten puute - viivyttivät valmistumista.

Tässä ne nyt kuitenkin ovat:

Villit Vanttuut #neulonaiselleammatti #naistenpankki

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

ad absurdum

Kävin illalla kävelemässä.

Yhdellä nurmikonlämpäreellä sorhotti perhe taskulamppujensa kanssa: isä ja äiti ja pari isompaa koululaista - melkein teinejä jo -  sekä koira.
Mietin että onkohan joku lapsista kadottanut avaimensa tai jotain muuta tärkeää.

miehen ääni: onks toi meidän kakka? otanko mä sen?
*epäselvää mutinaa*
miehen ääni: niin-niin mut mikä noista on meidän kakka?
*lisää epäselvää mutinaa*
miehen ääni: no minkä mä noista otan? höyryääkö se? hei, näättekö, mikä noista höyryää?

Pitäisiköhän koirajalostustoimikuntien keskittyä yhdistelmiin, jotka tuottavat pimeässä hehkuvaa, monogrammein koristeltua kikkaraa?

tiistai 14. marraskuuta 2017

talvikausiangst

talvikausi meinaa hyökätä kimppuuni, murehdin kaikkea öisin.
Jos ei ole todellista murehdittavaa (ei ole), keksin niitä.
Syökö yksi tarpeeksi, syökö toinen liikaa?
Jos yksi käy töissä, niin ehtiikö se opiskella? Pitäisikö toisen mennä töihin että se jotain oppisi?
Opiskelevatko ne tarpeeksi? Entä jos ne opiskelevat liikaa? Tai liian vähän?
Olenko liian kiva vanhempi? Vai olenko kukaties liian hankala ja vaativa?
Voinko pistää jalat suoraksi, jos kissa makaa jaloissani?
Jos en suorista, niin puudunko liikaa?

Voi murheenkryyni ja talvikausi!

**



perjantai 10. marraskuuta 2017

torstai-ahd.

Kauppatorin kulmilla vaeltelee kerjäläisiä.

Eilen, tavallisen työpäivän jälkeen, kävin tekemässä täydennysostokset ja tönötin väsyneenä ja puoliärtyisänä odottamassa bussiani, kun yksi vakikerjäläinen käveli kipponsa kanssa ohitse.

Tällä kertaa hän ei jättänyt minua rauhaan.
Helskytteli kurjaa kippoaan ja puhui kieltä jota enimmäkseen en ymmärtänyt enkä tunnistanut.
Pudistelin päätäni että ei-ei, en anna mitään.
Hän alkoi kolpata ostoskassissani: bred, bred? my baby?

Minua otti päähän ihan vietävästi, mutta lykkäsin käteensä paketin paahtoleipää että pääsin eroon koko jurpituttavasta tilanteesta ja takaisin omiin ajatuksiini.
Kerjäläinen lähti leipä kainalossaan.
Minä mietin, että toivottavasti se edes syö sen eikä heitä pois.

Kun tulin kotiin, sanoin lapsille, että piti olla lämpimiä leipiä, mutta kerjäläinen vei leivät.
mitä? annoiksä meidän ruuat jollekin kerjäläiselle?

*

Koko tämä kerjäläistouhu sieppaa minua kuupasta älyttömästi.
Haluan uskoa siihen, että asumme hyvinvointivaltiossa, jossa ihmisen ei henkensä pitimiksi tarvitse kerjätä.
Puutetta on, sen tiedän. Rahat eivät riitä ja töitä ei ole.
Mutta silti haluan uskoa siihen, että ihmisestä pidetään huolta.
Edes jollain tavalla.

Joka kerta näitä ihmisiä nähdessäni mietin, että jos annan rahaa, tuenko ihmiskauppaa?
Jos en anna, suistanko jonkun kurjuuttakin suurempaan kurjuuteen?
Kumpikin vaihtoehto tekee minusta ärtyisän ja huonoa omaatuntoa potevan.

Tämä horjuttaa uskoani yhteiskuntaan ja ihmisen omiin mahdollisuuksiin rakentaa toiveikas elämä.
Ja siihen myös, että järjestöjen kautta annettu apu olisi täsmällisempää ja kohdennetumpaa.



torstai 9. marraskuuta 2017

Omituisia kodinapuvälineitä

Maailmassa on hirmu paljon asioita, joita en käsitä.


1. haudekattila
Olen sen verran ollut hereillä sekä fysiikan että kotitalouden tunneilla ja kävin joskus jonkun marttojen kokkauskurssinkin että tiedän kyllä haudekattilan toimintaperiaatteen.
Ja olen käytellyt haudekattilaa lähes päivittäin ihan vuosikausia.
Minulla on itse asiassa kaksi haudekattilaa. Iso ja pieni.

Silti pysty kertakaikkiaan uskomaan, että haudekattila toimii.
Joka kerta, ihan jokikinen kerta, olen varma siitä, että ruoka jää vajaaksi.
Kaikkein hämmentävintä on tehdä suklaakiisseliä haudekattilassa. 
En vain usko että valmista tulee.
Juuri kun olen luopumaisillani toivosta ja heittämäisilläni kylmän ja kokkareisen suklaakeiton viemäriin, vips! 
Kiisseli kiisselöityy ja alatinälkäiset kirmaavat onnellisina tupaan.

2. tiskikone.

Meillä oli ensin superhyperhieno, jonka lastaaminen oli vaikeaa, ja joka oikutteli koko ajan ja erityisesti minulle (se mustasukkainen grr.n tiskieukko). 
Nyt meillä on yksinkertaisen karu, lähestulkoon itäsaksalainen malli, ja se on helppo lastata ja toimii (silloin kun muistan laittaa vesihanan auki). Siinä on kaksi nappia ja sitten vielä on ja off.
Miten voi olla että karumpi on parempi?

Enempi kyllä vielä ihmettelen että miten ne astiat löytävät paikoilleen linkouksen jälkeen.


Mitkä kodinapuvälineet ihmetyttävät ja kummastuttavat sinua arkena?
Jaa kummastuksesi!

lauantai 4. marraskuuta 2017

ruokalista-taloudelliskriizi

Superäiti Pinkki herätti minut taas pohtimaan taloudellisuuksia.

Tai aloitetaanpa alusta.

Yksi lapsista meni pari viikkoa sitten vähän epäkuntoon, se vaati yhden yön sairaalassa ja koko joukon lisätutkimuksia.
Koska kuulumme isoon italialaishenkiseen (joskaan ei italialaiseen!) perheyhteisöön, olemme saaneet lukuisia kotilääkäreiden mielipiteitä sen virallistodellisen lääkärillisen mielipiteen lisäksi.
Yleinen mielipide (joskaan ei lääkärin) on sellainen että epäkuntoinen lapsukainen on ylirasittunut.
Hän tarvitsee selvästi kodin hoivaa ja runsain mitoin ravitsevaa tuhtia kotiruokaa ja ylenmäärin hemmottelua.

Tämä ja tilini saldo aikaansaavat minussa tarmokkaan marttahenkisen tarpeen olla taloudellissäästäväismarttamainen reipas äiti-ihminen.
Täytyy ruveta keittelemään sakeaa rasvaatursuavaa höyryävää kanakeittoa mahdollisimman edukkaasti, siispä suunnittelemaan ruokalistoja ja harjoittamaan taloudellista ostantaa.

Onneksi ihmeellisen intterwebin uumenista löytyy roppakaupalla hyviä ohjeita taloudelliseen elämään.
Niin kuin vaikka että kuinka selviytyy syömingeistä 50€:llä viikossa.
Voin kätevästi tiivistää jutun juonen: pistä joku toinen maksamaan syömingeistäsi.
Esim. tankkaa työpaikallasi kauraleipäesittelyssä kauraleipää ja mene poikaystäväsi kanssa syömään ja pyydä häntä hoitamaan lasku. (mikä työpaikan kauraleipäesittely ja kuka poikaystävä? kysyn vaan)

Aion siis - jo taannoin kehitellyn suunnitelman mukaisesti - hajauttaa teinit syömään muiden nurkkiin. Sillä säästyy aimo penni.

Siltä varalta, että ne kumminkin syövät kotona, niin ruokalistalla lähiaikoina:
- ryynärit ja lohkoperunoita (siitäkin huolimatta että yök-en-syö -indeksi korkeahko)
- uunikala ja perunamuusi
- bataatti-kanakiusaus
- kanapata
- kanapyörykät

Aika paljon kanaa; mutta se on halpaa-helppoo-nopeeta.
Ja kelpaa suunnilleen kaikille




perjantai 3. marraskuuta 2017

alaskvarkkikriizi

Isoveli on käsittämättömän innostunut luonnontieteistä, erityisesti fysiikasta.
Olen ihan järjettömän kateellinen siitä.

Eilen se esitelmöi minulle kvarkeista ja alaskvarkeista ja ylöskvarkeista ja antipunaisesta ja antisinisestä ja semmoisista.
Aivojani alkoi särkeä ja kysyin siltä, että onko tämä joku uusi keksintö ja onko se ensinkään edes ihan laillista ja sallittua.

Sitä alkoi naurattaa.

Minä ajattelin että ihan varmana ei minun koulussani kerrottu mitään alaskvarkeista, mutta se voi tietysti johtua uudesta opetussuunnitelmasta tai sitten siitä että minä istuin tunnit kaiket jäsentämässä lauseita ja pohtimassa latinan lauseenvastikkeita.

Olisi kyllä mukavaa ymmärtää alaskvarkkeja.
Se on niin hauska sanakin.
Wikipediasta tarkistin että semmoinen on.

Ja sitten haluaisin nähdä, millainen on antipunainen.
Sitä ei kyllä ole olemassa, senkin tiesi wikipedia.
Mutta silti olisi metkaa nähdä antipunainen.

Vähän kyllä huolestuinkin, koska Isoveli kertoi että niillä on matikantunneilla joku takapenkin kapinallisrintama, joka opiskelee opettajalta salaa jotain käänteis-sinien tai minkälie laskentaa ja opettaja oli kieltänyt, etteivät aivot halkea.

Olisi mukavaa ymmärtää, miksi luonnontieteet ovat niin kiehtovia, mutta minun pääni on aikoinaan lastattu liian täyteen jotain latinan ja venäjän verbintaivutuksia. Sinne ei mahdu enää mitään.

perjantai 27. lokakuuta 2017

blogihetki




Joskus osuu pienellekin ihmiselle kohdilleen semmoinen ihan oikea blogihetki.

Yhtenä päivänä nälkäisiä teinejä vaelsi meidän keittiössä ihan jonoiksi asti.
Ruokin ensin viisi teiniä ja sitten itseni. Lehtorille ei jäänyt kuin halju tuoksu kattilan pohjalle.
Urakasta suoriuduttuani istahdin henkilökohtaiselle blogihetkelleni.

Pannullinen teetä, hyvä kirja ja ruusut.

Ei ihminen paljoa tarvitse.

torstai 26. lokakuuta 2017

kammottava kauppareissu

Kävin yhtenä päivänä osteskelemassa kaikenlaista pientä ja tarpeetonta vaikka olen säästölinjalla.

Sain perääni myymälän vartijan.

Heti portilta lähtien sellainen nuori kaveri kaikissa vartijareleissä ja -rensseleissään ja maastosaappaissaan vaelteli ympärilläni avaimet ja pamput ja muut pippurisumutteet helisten ja kolisten.
Yritä siinä sitten pokkana valita lankoja ja intiimihygieniatuotteita ja hoitoaineita ja kurkkupastilleja, kun vartija pälyilee koko ajan perässä.

Oli siinä kaupassa muitakin keksiäkäisiä naisia.
Kivampiakin varmasti kuin minä.
Ja enempi potentiaalisia varkaita, taatusti.

Aina välillä se vartija maastoutui ovelasti jonkun peilin eteen poseeraamaan itselleen ja haromaan kuontaloaan kohdilleen ihan totta, en vedä tätä hatusta ja sitten kun minä olin valinnut sitä mitä valitsemassa olin, se taas kaarsi johonkin lähihyllylle patsastelemaan ja urkkimaan. kiliti-koliti, helskyttelenpä tässä uhkaavasti käsirautojani. 

Kyllä alkoi hermostuttaa.

Pahin oli se, kun olin jo kassalla ja se vartija kaarsi pamppuineen ja muineen siihen kassalinjan toiselle puolen odottamaan.
Jopa tuli kafkamainen olo, että kohta löydän itseni jostain takahuoneesta ja taskustani löytyy joku tuhannen kallis paistinpannu vaikka en ole ollut lähelläkään ja sitten lehdessä uutisoidaan että olipa ovela keksiäkäinen eukko kun povitaskuunsa oli semmoisen pannun piilottanut ja kuritushuonetta hälle heti.

Kun melkein meinasin pyörtyä kauhusta, se vartija menikin taas peilin eteen poseeraamaan ja minä luikin ostoksineni äkkiä ulos.
Kotona vasta huomasin että olin ottanut shampoota vaikka piti hoitoainetta.
Oli niin hermostuttava kauppareissu.


Semmoista on kun menee kauppaan silloin kun pitäisi säästää eikä ostella kaikenmaailman turhuuksia.


*

ps. en ollut yksin Isoveljen mahdollinen muutto -kriizissäni.
äiti-äiti Isoveli meinaa muuttaa, sano sille että se ei saa, sä et saa päästää sun lasta Helsinkiin? Kuka sit leikkii kissojen kanssa ja neuvoo mullle fysiikkaa?






keskiviikko 25. lokakuuta 2017

toisiinsa liittymättömiä hajahuomioita

Lopetin kahvinjuonnin. Siirryin teehen.
Ei-mistään-syystä.
Teen juonnissa on jotain ylellisen verkkaista.

*

Olen koko syksyn psyykannut itseäni siihen, että Isoveli kohta siis suunnilleen vuoden kuluttua jo ehkä lähtee kotoa jatko-opiskelemaan.
Olen muka ihan sinut sen asian kanssa, ja kuul ja kaikkea.

Lapsi ilmoitti menevänsä tutustumaan Helsingin yliopiston opintotarjontaan jonkun oponkurssin puitteissa.
Tutustumaan.
Yhdeksi iltapäiväksi.

Valahdin välittömästi massiiviseen kriiziin: nyt se sit lähtee ja jättää meidät.
Töin tuskin pystyin hillitsemään epätoivoissisältöisen ulvahduksen.

Yritin lähestyä ongelmakenttää ovelasti: jos sä asut täällä kotikaupungissa, voit tuoda pyykit kotiin pesuun.
Lapsi oli ihan yhtä ovela: jospa te muuttaisitte mun kanssa siihen mun tulevaan opiskelukaupunkiin.

*


tiistai 24. lokakuuta 2017

rakkauskirje

Yhdeksäntoista vuotta.


Yhdeksäntoista vuotta siitä päivästä, jolloin olen, me yhdessä olemme, luvanneet tahtoa päivästä toiseen ja aina yhden uuden päivän lisää.
Jokainen päivä.


Näihin yhdessä koettuihin mahtuu monenlaisia vuosia: keskeneräisyyden, etsimisen, kasvun, väsymyksen, ilon, arjen vuosia. 
Ne ovat kasvua yhdessä, yhteen ja kohti.
Toivottavasti myös sellaisina jatkuvat.


Missään muualla en haluaisi olla - tässä on minun Myrksyluotoni, Koskelan torppani, Tarani, se josta runoilija kirjoittaa: paratiisiksi muutamme majammekin palatsi jos on varattu muille. (*)

Juuri tässä luonasi, sinussa, mutkissasi, laaksoissasi ja kukkuloissasi, joihin asetun niin tutusti, turvallisesti ja aidosti,  juuri tässä on paikkani.
Koska niin samoin sinun mutkasi, laaksosi ja kukkulasi asettuvat minuun.
Koska yhä hengitämme samaan tahtiin.








*
sitaatti Vysotskin Lyyrisestä, ihanan Arto Rintamäen käännöksenä



В какой день недели, в котором часу
Ты выйдешь ко мне осторожно?
Когда я тебя на руках унесу
Туда, где найти невозможно ?
Украду, если кража тебе по душе,
Зря ли я столько сил разбазарил.
Соглашайся хотя бы на рай в шалаше,
Если терем с дворцом кто-то занял…

maanantai 23. lokakuuta 2017

maanantaina

Vähän ollut muuta puuhaa.
Viime viikolla hajosivat lapsi ja tiskikone. 
Toisia on helpompi korjata. 

Tällä hetkellä lauma on koossa, saman katon alla ja koulukunnossa.




Leivän leipominen on rentouttavaa.



maanantai 16. lokakuuta 2017

kävelyitä

Lähiössä asumisessa on se aivan mahtava puoli - tai ainakin meidän kulmilla asumisessa - että voi lähteä kauppaan ja voi valita, meneekö suorinta tietä puolisentoista kilometriä vai ottaako reitin pururataa pitkin ja metsän kautta ja kulkee hiljalleen nauttimassa syksystä.

Perjantaina valitsin metsäisemmän reitin. Se oli hyvää tekevä tunti.



Kahlasin syksyn lehdissä.
Vaahterat ovat parhaita. Hämärtyvässä syysillassakin kirkkaana hehkuva vaahteratunneli virkistää ja elävöittää. Auringossa ne suorastaan häikäisevät.

Oli pakko laulaa vähän (tiedättehän ne pelottavat kummitustarinat syksyisen hämäristä metsistä, joissa kadotettu sielu valittaa...? niihin on keksiäkäinen selityksensä)

..."oratuomet, kuusamat, haavat jo mennä saavat, mennä saavat. Vedet, hiekkanotkelma, suo hyvästelemme nuo, hyvästelemme nuo." (JRR Tolkien; Matkalaulu. Ihanaan Toni Edelmanin sävellykseen)

Sunnuntaiaamunakin oli kävelysää.
Heti aamusta.






Sunnuntaina pitkästä aikaa olivat liikenteessä myös peurat




*








lauantai 7. lokakuuta 2017

antisäädäntää

Sain luettua Anna Perhon Antisäätäjän.

Hajahuomioita:

Ihan ensinnä tykkäsin aivan valtavasti Perhon downshiftaus-asenteesta:
"näissä romanttisissa kuvitelmissa mennään Balille retriittiin, ostetaan metsämökki ja muutetaan sinne tai tehdään taikinabatiikkiaskartelusta työ... Aikuisen ihmisen elämään kuuluu tietty määrä velvollisuuksia verojenmaksusta lastenhoitoon, joista on lähes mahdoton luopua."

Justiinsa näin!
Tästä olen samaa mieltä.
Elämässä on asioita, jotka on hoidettava. On reunaehtoja joiden kanssa on elettävä.
Se on elämistä.

Ja toinen ajatus, josta on pakko olla samaa mieltä, vaikkakin vähän hampaat irvessä: hyvin sujuva arki ja hyvin sujuva vapaa vaativat ponnisteluja.

Perhon tyylissä on jotain, josta en pidä. Onko se liian napakkaa ja ehdotonta?
Asioista olen enimmäkseen hyvin paljon samaa mieltä.
Ja aivan anteeksiantamatonta on napakkuutta, täsmällisyyttä ja suunnitelmallisuutta korostavan opuksen luokattoman slarvi toimitustyö.


Näitä vastaavia katso sivu xxx löytyy läpi kirjan. Olisiko kannattanut lukea vielä kertaalleen?


Omasta elämästä kumpuavia hajahuomioita

Vastustan rutiineja.
Pelkkä ajatus siitä, että nimeäisin perjantain siivouspäiväksi nostattaa minussa teini-ikäis-uhmaikäis-keskiäkäis-angstin. Kyllä en varmana siivoa perjantaisin. En.
Käytännössä mikään ei ole niin mukavaa kuin tulla perjantaisaunasta siistimpään kotiin: siispä meillä siivotaan (ja tämä käsite on syytä ymmärtää hyvin-hyvin väljästi) perjantaisin.
Viime aikoina nuorisolla on pitänyt niin kiirettä, että olen joutunut tarttumaan moppaus-ja-lapiontihommiin itse, mutta kyllä sitten paistattelenkin itsetyytyväisyydessäni.

En silti halua suunnitella sitä kalenteriini.
En perjantaisiivoa, enkä maanantaisiivoa. Toteutan viikossa jomman kumman, tai molemmat, tai en kumpaakaan. Varaan itselleni option tehdä tai olla tekemättä.
Ja kärsiä mahdollisista seurauksista. Tai nauttia.
toim.huom. viikonloppuja ei kuulu pilata siivoamisella paitsi jos tulee puuskaus

Sen olen huomannut hyvinkin käsiintuntuvasti, että suunnitelmallisuus auttaa, helpottaa, antaa värjyvän hallinnantunteen ja kumma kyllä, pitää mielen hyvänä.
Perhon kahteen viikkoon tunnin tarkkuudella en pysty, enkä koe tarvetta. Mutta viikon verran eteenpäin. Se ryhdistää.

Ihmismieli on siitä kummallinen, että liian helposti tulee kapinoineeksi sellaista vastaan, mikä oikeasti auttaa ja helpottaa elämää ja olemista.
Suunnitelmallisuus auttaa ja helpottaa, mutta silti se on mielestäni liian vakavaa, aikuista, totista ja tylsää.
Grr omalle epäloogisuudelle.




perjantai 6. lokakuuta 2017

rändom-vinkkejä

Käteviä keskustelunavauksia pururadan venyttelypaikalle:

- heprea se on kiinnostava kieli opiskella, vaikka heprean opiskelu Israelissa onkin paljon jämäkämpää kuin Suomessa.

Kyllä lyöt luun kurkkuun heti kättelyssä tällaisella avauksella.
Napakasti suosittelen kaikille, luulot pois keskustelukumppaneilta heti.

*

Oli aurinkoinen syyspäivä ja olin sauvonut pururatakierrokseni ja päässyt onnekkaasti päätepisteeseen venyttelemään. Ja sitten: heprea se on kiinnostava kieli opiskella, vaikka heprean opiskelu Israelissa onkin paljon jämäkämpää kuin Suomessa.

Mitä voi vastata tällaiseen keskustelunavaukseen?

Siis ihan oikeasti, pyllyilet siinä ahteri pitkällä ja toinen venyttelijä avaa keskustelun - ei suinkaan suomalaisittain soveliaalla tavalla onpas tänään kaunis sää; ei suinkaan, vaan: heprea se on kiinnostava kieli opiskella, vaikka heprean opiskelu Israelissa onkin paljon jämäkämpää kuin Suomessa.

Seuraavien kolmen pyllähdyksen aikana ehdin miettiä että mitähmmettiätuohonvastataan ja mitäsiitäseuraa?

Vastasin superälykkäästi että niin varmaan ja onko vaikea kieli?

Kuulemma ei, jos pääsee Israeliin opiskelemaan, mutta Suomessa on vähän työlästä.

Olin ihan varma että seuraavaksi keskustelukumppani rykäisee että herranrauhaa ja Šema Israel! Adonai eloheinu Adonai eḥad.

Mutta se vain lopettikin venyttelynsä ja toivotti  että hyvää syksyn jatkoa.
Ehkä olin vähän pettynyt: olisi ollut jännittävämpää saada kunnon toivotukset.
Heprea on kumminkin aika metkankuuloinen kieli.

*

Muistin kyllä että taannoin Lehtori otti taivastelevision keikkuvatukkaiselta tädiltä yksityistunteja.



*

Muita rändom-vinkkejä:

rändom-vinkkejä vastasyntyneille isille:
pitää antaa äidin syödä suklaatia, koska äidit syövät edelleen kahden edestä mutta isät eivät.


ja rändom-vinkkejä teini-ikäisten urheiluvalmentajille:
että jos haastaisi teinin some-paastoon tai edes kunnon some-taukoon ja lukemaan sivistäviä kirjoja, niin uskoisiko se paremmin?




torstai 5. lokakuuta 2017

ajankäytöllis

aloin lukea Anna Perhon Antisäätäjää.

Suhtaudun Perhoon hyvin ristiriitaisin tuntein, mutta kumminkin kirja kirjalta positiivisemmin.

Heti ensimetreillä pysähdyin tähän: on vastuutonta myydä aikuisille ihmisille mielikuvaa elämästä, jossa minimoidaan velvollisuudet.

Että ihan oikeassa elämässä ei oikeastaan ole olemassakaan sellaista jätä koko tauhka -ratkaisua.

Ja toinen: kun tiedät ettet ole mistään tärkeämmästä pois juuri nyt.


*
Minioivallus: ihan hirvittävän monena päivänä hermostun ja turhaudun kun koen, etten hallitse aikaani sen vertaa, että siinä olisi riittävä tyhjiö asioille, jotka ovat itselleni välttämättömiä ja tärkeitä.

Sen takia saan maanantain kaltaisia hepuleita: kun kerrankin on tyhjää, yritän siihen tyhjään mahduttaa kaiken mahdollisen mukavan, itseä hoivaavan ja itselleni tärkeän.
Sitten olen ähkyssä kaikesta kivasta.

Ja samasta syystä on monia päiviä, joista en niinkään pidä, koska koen ettei päivässä ole riittävästi minulle kuuluvaa ja minun itseni hallitsemaa aikaa.
Niin kuin vaikka yleensä torstaisin.
Torstaisin on työtä, kotiin, ruuanlaitto, nuorisoa treeneihin kiireaikatauluilla ja niihin liittyviä ajastuksia - ja kauppareissu itselle ja mammalle.

Kauppareissu itsessään ei ole mitenkään ylivoimaisen työläs, mutta aikaa kuluu.

Haetaan auto, toisinaan käydään samalla reissulla anoppilassa jutustelemassa. (kymmenestä minuutista kolmeen varttiin)
Mennään mamman luo, haetaan kauppalista, kassit, rahat. (kymmenestä minuutista kolmeen varttiin)
Mennään kauppaan.
Osteskellaan. (puolen tunnin ja tunnin väliltä)
Mennään mamman luo, puretaan ostokset kaappeihin. (kymmenestä minuutista puoleen tuntiin)
Välillä saatetaan hakea nuorisoa treeneistään, ajankohdasta riippuen. Toisinaan pitää tehdä välikierros vaikkapa kissanhiekkakauppaan.
Tullaan kotiin.
Puretaan omat ostokset kaappeihin.

Kun homma alkaa olla suunnilleen hanskassa, kuuluu telkkarista päivän pääuutislähetyksen tunnari.
Sen päälle kuluu vähintään puoli tuntia ja todennäköisemmin tunti ennen kuin mitenkään voin kutsua aikaa omakseni.

Olemme yrittäneet pohtia kauppareissun järkeistämistä monelta kantilta.
Muutaman kerran olen ottanut varaslähdön kauppaan, kävellyt sinne ja aloittanut oman ruokalastin keräämisen, Lehtori tulee autolla perässä mamman kautta ja keräilee mamman ostokset. Vähän parempi.
Olemme pohtineet kauppakassipalvelua: silti täytyisi keräillä mamman ostokset ja käydä sitä kautta.
Olemme pohtineet että soittaisimme mammalle ja kysyisimme kauppalistan puhelimitse. Mutta rahat, kassit ja ruuan purku kaappeihin, puhumattakaan visiitin sosiaalisesta merkityksestä.

Kaikki torstaihin kuuluvat asiat ovat tärkeitä, välttämättömiä ja omalla tavallaan ihan mukaviakin.
Mutta koko päivässä ei oikeastaan ole yhden yhtä todellista hetkeä, jota voisin hallinnoida ihan itse.
Ei ihme että välillä on vähän kireä olo.





tiistai 3. lokakuuta 2017

liikaa kivuuksia

Voiko ihminen puuskistua liikaa?

Ensin olin pari viikkoa ihan lamaantunut, sitten päätin puuskautua.
Kyllä voi mennä liiallisuuksiin sekin.

kuvituskuva pöljästä kissasta


Eilen oli ihan tavallinen maanantai.
Tulin kotiin.
Tein ruokaa.
Kudoin kaksi kerrosta.
Treenasin teinin kanssa kokeeseen. kyllä alkaa hiljalleen kyllästyttää tämä jatkuva koulunkäynti.

Etsin uimakamat.
Pyöräilin uimaan.
Uin.
Kävin saunassa.

Pyöräilin kauppakeskukseen.
Kävin kaupassa. (neljälläkympillä parin päivän sapuskat, jogurtti kyllä unohtui)
Kävin apteekissa. (heijastinteippi unohtui)
Jätin käymättä urheiluliikkeessä (heijastinliivit ja valot pariin valottomaan fillariin jäivät ostamatta)
Tulin kotiin.

Lykin ostokset kaappeihin kiireellä.
Lähdin siskon ja äidin ja koiran ja teinin kanssa kävelylle pururadalle.
Tulin taas kotiin.
Tuli kiire, koska halusin vielä ehtiä tehdä kaikkea kivaa: kutoa, lukea työjuttukirjaa, syödä iltapalaa, lukea iltarentoutumiskirjaa.

Olin ihan hengästynyt kaikesta tekemättömästä kivuudesta.
Ihmettelin että missä välissä ehdin tehdä sen kaiken kun olen hereillä enää tunnin.
Kissa oireili, yritin jahdata ja lääkitä sitä.
Sain hepulin koska se paksu kissa juoksee nopeammin kuin minä, vaikka olin ryntövalmiina.

Tein kaikki pakolliset iltahommat, kissojen ruokinnasta henkilökohtaiseen rasvailuun.
Sitten fläpä muistutti, että pitää lukea vielä sekin pätkä, jota luemme yhdessä Lehtorin kanssa lokakuun lukuhaasteena ja se kehveli oli jo ehtinyt lukea omansa.
Luin työjuttukirjaa, söin iltapalaa, luin lokakuun lukuhaastetta, kudoin kaksi kerrosta, luin omaa kivaa kirjaa, koska olin niin kiltisti lukenut kaikkea muuta.

Olin lopulta ihan ylirasittunut kaikesta kivasta.


Olen aivan tasapainoton.
Ei mitään välitilaa totaalisen kooman ja hamsterimaisen yliaktiivisuuden välillä.
Jotain holttia pitäisi ihmisen elämässä kyllä olla.
Kivuuksienkin kanssa.



maanantai 2. lokakuuta 2017

lokakuu alkoi

Parasta viikonlopussa on yleensä perjantai: kaikki mukava ja rento on edessä.




Karkasin töistä vähän aikaisemmin kotiin ja päätin saada puuskauksen.
Tuli kokonainen puuskausten viikonloppu.

Tein kaiken semmoisen, mitä olin suunnitellut.
Siistin pari tasoa.
Pakottauduin sauvomaan pariin kertaan.
Kävin kampaajalla. Teinit sanoivat että sä näytät ihan tutulta äidiltä.





Pesaisin pari ikkunaa. (sunnuntaina; hyi minua!)
Surahutin pari verhoa: koska edelleenkin kannatan vakaasti lahjattomat harjoittelee, amatöörit venyttelee -mentaliteettia, kaivoin kellarin uumenista yhden vanhan verhon, pilhoin sen kahtia ja surrautin kaksi uutta.


Luin pari kirjaa.
Maistelin pari lasia viiniä.
Pohdimme parisuhdetta.




Mietin, olisiko kiva taas ruveta käymään uimassa.
Olisi kai.
Suunnittelin aamu-uintia.
Tulin järkiini, jos ei kumminkaan, ei ainakaan aamuisin.

*

Loppuviikosta kirjamessuille.


*

Syyskuisia tilastoja ja muuta:

Pyöräilykuntien kilometrikisa päättyi. Olin piensarjan 1454:s ja fillaroin kilometrikisan (1.5-22.9.) puitteissa 1909,5 km.
Olisi tullut 2000 täyteen, ellen olisi hurvitellut viikkoa Korfulla.
No toisaalta, olen aloittanut fillaroinnin jo maaliskuulla ja jatkan edelleen, eli todellisia kilometrejä on huomattavasti enempi.

Viiltäviä kirjasuosituksia syyskuulta: syyskuu oli nihkeä lukukuukausi. Aloitin kamalan monta kirjaa, enkä tahtonut millään saada mitään luettua.
Parhaillaan on meneillään vaelluskirjakausi.
Koko vuoden luetut

101. Laura Lehtola: Takapenkki. Työvoimavirkalija Tuula, lukiolainen raskaanaoleva Elina ja syrjäytynyt Aleksi päätyvät samaan autoon. Alussa surumielinen, lopussa hyreksyttävä kertomus kolmesta ihmisestä joiden tiet risteävät. Ja mummista, ei pidä unohtaa mummia. E-kirja.

100. Janne ja Valeriina Silas: Uusi perhecamino. Kävellen yli 600 kilometriä Portugalissa ja Espanjassa. Kaksi alta kouluikäistä lasta, rattaat, opaskoira ja vanhemmat paarustavat Camino Portuguésea pitkin Santiago de Compostelaa. Rakkoja ja rokkoja, singahtelevaiset lapset ja täsmällinen koira. Tällä vaellusporukalla on asenne kohdillaan, vuorovedolla kirjoitettu päiväkirja on kodikasta luettavaa.

99. Kia Walli: Avokadopastaa. Peitot pöllyävät vauhdikkaassa sinkkutarinassa.

98. Tapani Tukiainen: Pedron tähti. Kummallinen, hajanainen ja unenomainen pyhiinvaelluskertomus Canterburystä Roomaan. En saanut vaelluksesta  enkä kirjoittajasta otetta, enkä liiemmin kirjasta edes pitänyt.

97. Tuija Lehtinen: Sumulaakson kartano. Vinkeä uuden ajan kartanoromaani, jolle seurannee jatkoa. Hauska, vähän absurdi maailma ja Lehtismäiset henkilöt.

96. Liisa Seppänen: Sadetta ja siunauksia. Pyhiinvaellus Walesissa. Mukavan pohdiskeleva matkakirja vaelluksesta walesilaisten pyhimysten jalanjälijssä. Riittävän omakohtainen ollakseen koskettava, riittävän yleinen ollakseen kiinnostava. Lempeä, lämmin ja täynnä ihania kohtaamisia.

95. Tuija Lehtinen: Viesti menneisyydestä. Hömpän kuningatar (ja tämä on kehu!) sekä nuorisokirjailijoiden aateliin kuuluvan Lehtisen uusi aluevaltaus dekkarimaailmassa. Ei ihan minun juttuni, mutta sujuvaa tekstiä kumminkin.

94. Anniina Jakonen, Anna Lehtinen: Rakkaus on väkevämpi. Kirjasuosituksen kautta, luulin lainanneeni parisuhdekirjan, huomasin lukevani kirjaa avioeroista ja -kriiseistä erittäin vahvalla kristillisellä twistillä. Välillä vastauksia kriiseihin haettiin niin monen mutkan kautta Raamatusta, että en oikein pysynyt kärryillä, enkä muutenkaan tunnistanut omakseni tätä kristillistä viiteryhmää; oma pragmaattisen luterilainen liberaalikristillinen näkemykseni ei kohdannut esim. kirjoittajien esiintuomaa seurakuntayhteydestä erottamista aviokriisin aikana. Jäin pohtimaan, minkä herätysliikkeen jäseniä kirjoittajan mahtavat olla. Epäilemättä lohdullinen ja lohduttava kirjanen, jos tämän maailmankuvan jakaa ja kriisiä elää.

93. Anja Rusinen: Mahdollista kun uskaltaa. Junalla Siperian ja Mongolian läpi Kiinaan. Aivan ihana matkakertomus eläkeläispariskunnan reppureissusta pariksi kuukaudeksi Kiinaan: junalla halki Siperian, Kiinan muurille lausumaan rakkausrunoja ja uimaan Keltaiseen mereen. Todellinen hyvänmielen e-kirja, ja erittäin laadukas omakustanne.

92. Rina-Mae Acosta - Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset - kasvatus hollantilaisittain. Hollantiin avioituneiden yhdysvaltalaisen ja brittiläisen kirjoittajien kuvaus hollantilaisesta (pohjoismaisesta) lastenkasvatuksesta. Miksi hollantilaiset lapset ovat niin onnellisia ja vanhemmat niin huolettomia - toisin kuin angloamerikkalaisissa maissa? Haluan muuttaa Hollantiin ja ruveta kasvattamaan lapsia: ole vähemmän ahdistunut ja enemmän pitkä ja ulkoilmahenkinen pyöräilijä. Mukava kirja!

91. Reeta Paakkinen: Kotona Turkissa. Turkkilaistuneen toimittajan näkökulmia, muisteluksia, tuokiokuvia, tietoiskuja elämästä Turkissa. Sujuva, leppoisa muistelus. E-kirja.

perjantai 29. syyskuuta 2017

niin saapui syys

Syksy: valoisa, lämmin, lempeä - ja silti se kehvatsu iski kimppuuni kaksin jaloin.
Jo nyt, tässä vaiheessa vuotta. 
Kirkasvaloista huolimatta.



Olen ehtinyt jo ahistua, jäykistyä sohvan muotoiseksi ja aloin taas pelata karkkipeliä sen sijaan että tekisin asioita joista oikeasti tykkään.
Ja aamuisin töihin polkeillessa melkein itkettää.

Epäilen syypääksi pitkänpuoleista työputkea.

Pitkästä aikaa edessä kokonaan vapaa viikonloppu.

Ryhdistysyritys:
deletoin karkkipelin fläpältä, eipä tule pelattua edes vahingossa
ostin kävelysauvoihin tassut, toivottavasti myös oikean kokoiset sellaiset
päätin lukea ainakin yhden hyvän kirjan viikonlopun aikana
päätin käydä sauvomassa ainakin pari kertaa viikonlopun aikana
saatan maistella lasillisen viiniä

Josko tämä tästä taas.


keskiviikko 27. syyskuuta 2017

ei mitään asiaa -välikirjoitus

Syyskuu on jo loppusuoralla, kummallista.
Hädin tuskin olen kiinni elokuussakaan. 



Juttelin lämpimikseni teinin kanssa metatöistä.

Seuraavana päivänä koulusta tuli ensin kuvismateriaalilasku ja sitten laskinlisenssilasku.
Viesti teiniltä: 



En oikein tiedä, mitä näistä metatöistä ajattelisin. 
En osaa pitää synttäreiden suunnittelua, lasten harrastuksiin ilmoittamista tai valokuvalappujen, kokeiden ja todistusten allekirjoittamista tai wilman vahtimista (paitsi toisinaan lukuvuoden alussa) mitenkään erityisen epänormaalin rasittavana ja työllistävänä urakkana.
Tai tasattavana kotityönä.
Tai edes työnä ylipäätään.
 (koska ihan kaikki on epänormaalin rasittavaa ja työllistävää, paitsi ehkä iltaisin nukkumaanmeno. mitenniin kaamosuupumus, älkää naurattako!??)

Kyllä ne ovat ihan eri jutut, jotka ovat ylivoimaisen työläitä pienen ihmisen toteuttaa.
Niin kuin vaikka semmoinen, että aamulla on kiva laittaa leivän päälle keitetty kananmuna, niin kyllä on ihan ylivoimaisen työläännyttävää keittää itselleen kananmunia.
Keitän yleensä useamman kerralla, paitsi että en keitä, koska se on niin vaivalloista.
Pystyn ihan vaivattomasti laittamaan alku-, pää ja jälkiruuan tunnissa ja leipätaikinankin  siinä sivussa ja ruokkimaan kissat ja vielä laittamaan pyykitkin jos hyvä päivä osuu kohdilleen, mutta en kertakaikkiaan kykene siitä tunnista lohkaisemaan kuutta minuuttia kananmunien keittämiseen.
Juuri siinä kohden katoaa ihmisestä kaikki energia ja puhti.

Siinä teille rankka ja vaativa kotihomma.

Sitä kotihommaa en voi edes jakaa tai vaatia ketään muuta tekemään, koska olen talouden ainoa aamumunaaja.


maanantai 25. syyskuuta 2017

en kutematta olla voi

Niskavaivojen, rannevaivojen, tenniskyynärpään ja taivas yksin tietää minkä muiden kramppien ja jumittumien uhallakin...
#NeuloNaiselleAmmatti.



Kaipasin kertakaikkista aivotuuletusta, enkä kestänyt enää yhtään kutematonta hetkeä.

Olen jumissa, krampissa ja - kuten kuvasta näkyy - järisyttävässä luovuuden jyllerryksessä.

lauantai 23. syyskuuta 2017

aikuistumismurheita

Laps aikuinen sai töitä.
Kysyin siltä itseltään että tarvitseeko minun nyt sitten enää maksaa sille kuukausirahaa, ja se oli sitä mieltä että ei tietenkään.
Minä olin ihan että jee ja jee ja ajattelin että nyt vaikka varaan ajan kampaajalle tai jotain.

Sitten huolestuin että millainen vanhempi minä olen kun en halua elättää Minun Pientä Lastani ja tulin tunnontuskiin.

Tilitin asiaa Lehtorille.
Sen mielestä ei tietenkään makseta mitään kuukausirahaa. Että tietenkin laps aikuinen hoitaa omat menonsa omalla palkallaan, paitsi opiskelujutut, jotka hoidamme me.

No eipä hätiä mitiä, kun se asia oli selvä, tulin tunnontuskiin siitä, että rehtori sanoi keväällä että ei saa abituruksia rasittaa työnteolla vaan pitää rahoittaa.
Että mimmoinen vanhempi minä olen kun pistän lapsen aikuisen töihin ja vielä riistän siltä ne säälittävät kuukausirahatkin.
Kyllä en ole kelvollinen.

Onneksi sitten huojennuin vähän, että ainakaan ei enää tee kukaan lastensuojeluilmoitusta siitä kun se ei enää ole lapsi.

Mutta sitten kyllä toisaalta hermostuin että jos se vaikka juo itsensä jalattomaan kuntoon niin en voi edes muuta kuin vähän moraalisesti paheksua.

Kyllä kuulkaa ei kannata kasvattaa ihmistainta aikuiseksi.
Kyllä tulee murehia ihmiselle siitä.


ps.
Lapsen aikuisen siskot tulivat käsi ojossa pyytämään siltä että missä on meidän taskurahat. Että kai säkin nyt rupeat maksamaan meille kuukausirahaa, kun sä kerti tienaat.

On ihan järjettömän kummallista olla aikuisen lapsen vanhempi.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Konnotaatio

Hyvän kielipoliittisen alkuviikon kouhauksen sai aikaan Aamulehti, kun lupasi poistaa sukupuolittuneet nimitykset palstoiltaan.

Mukavaista keskustelua aiheesta tietysti kaikilla mahdollisilla palstoilla ja kaikissa mahdollisissa medioissa.

Ihan semmoista tässä pohdiskelen, että millaisella tavalla siivotaan konnotaatiot ihmisen päästä?
Että vaikka nimitys olisi kuinka neutraali, niin kuinka järjestetään semmoisella tavalla, että päässä on myös neutraali?
Kun minulla ei ainakaan ole.

Esim. asiamies on ihan selvästi tiukka nutturapäinen kermanväriseen jakkupukuun pukeutunut henkilötär.
En kuuna kullanvalkeana ole tavannut ensimmäistäkään asiamiestä, mutta selvästi on tiukka henkilötär hän.
Milläs nyt hänet sukupuolineutraloin?
Vaikka kuinka yritän, niin pysyy jakkupuvussaan ja nutturassaan, ja tiukat tummasankaiset lasitkin hänellä on.

Palomies puolestaan on aika kasvoton tapaus, koska hänellä on se kypärä. En näe, mitä sorttia on, kun vain luumuilee siinä pelastusasussaan ja kypärässään.
En vaikka kuinka yritän. (en edes vaikka olen nähnyt semmoisen kalendäärin jossa ei ollut kypäröitä eikä juuri paljoa muutakaan pelastustyypeillä yllään. Heti kun pistää kypärän, niin katoaa sukupuoleus)

Lääkäri on ilman muuta mies, vaikka missään kohtaa sanassa ei niin väitetä.
Ei auta mikään. On mies.
Vaikka varmasti olen ollut enempi leidilääkärien vastaanotolla ja saanut heiltä sitä paitsi parempaa palvelua kuin herrapuolisilta kollegoiltaan.
Mutta silti on mies hän.

Pallopoika on joku jolla on valkoiset vaatteet ja juoksee wimbledonissa ja en tiedä, kumpaa sorttia on. Valkoiset vaatteet pitää olla.
Eduskunnan puhemies on riittauosukainen. (tai joku vähän sinnepäin, pelottava kumminkin)
Talonmiehellä pitää olla luuta, tai siis minun päässäni hänellä on luuta. Semmoinen jolla voi jahdata.

Kun minun mielestäni ei sillä nimityksellä ole oikeastaan mitään tekemistä sen asian kanssa, kummoisessa asussa se tekijäheppu /-hepputar päähäni ilmiintyy.
En ehtinyt kaikkia nimityksiä pohtia kun jäin jumiin riittauosukaiseen niin pelottavalla tavalla. Ja luutaan.

Että josko nyt saisin kaikenkattavat ohjeet yleiseen konnotaatioideni sukupuolineutraalistamiseen?





tiistai 19. syyskuuta 2017

vanhempainilta-angst

Eilen oli yläkoulun avajaisvanhempainilta seiskaluokkien vanhemmille.

Tänään käytin puolet pyörämatkastani laskemalla montako vanhempainiltaa on ehkä vielä jäljellä.
Pääsin suunnilleen kymmeneen:

Isoveli: kirjoitukset/jatko-opinnot -vanhis (1 kpl)
Isosisko: ekaluokka, tokaluokka, kirjoitukset /jatko-opinnot -vanhikset (3 kpl)
Pikkusisko: valinnaisaineet, kasiluokka, ysiluokka, keskiasteinfo + 3xjatko-opintopaikan vanhikset. (n. 7 kpl)

aaaaargh.

Mutta ei hätää, kerrankin laatulehti on ajan tasalla.

Minä persoonakohtaisesti en tykkää:

1. voidaako sopia -vanhemmat.
Yhdessä vanhempainillassa: voidaanko sopia että kaikki luokan oppilaat laskee aina kaikki matikan lisätehtävät?
Meinasin kysyä että voidaanko samalla sopia että kaikki luokan oppilaat tekevät myös aina kaikki kieliopin lisätehtävät ja uskonnon pohdinnat.
Onneksi se silloinen opettaja oli ajan tasalla ja sanoi, että oppilaat tekevät omantasoisiaan tehtäviä.
Onneksi tänä vuonna ei ollut yhtään voidaanko sopimista.

2. Oudot pyynnöt
Opettajat voisivat laittaa jotain tietoa ja viikkokuulumisia wilmaan, että miten tässä luokassa menee. (Yläkoulussa; kysy lapseltasi, kyllä se tietää!)
Ja tietoa oppisisällöistä (lue vaikka koulukohtainen opsi ensin ja sen jälkeen se lapsen oppikirja, kyllä siitä oppisisällöt aukeavat, ja kysy vielä lapseltasi, mitä koulussa tehdään)
Sanakokeet ja muut pikkukokeet heti wilmaan (yläkoulussa! kyllä nuoren pitää jotain tehdä itsekin, niillä on listat kyllä)

3. opettajat joiden nimi on Tosiaan
Nuoriso tietää Tosiaan -nimisiin henkilöihin kohdistuvan angstini, ja tulee aina vanhempainillan jälkeen kysymään illan saldon. (tiedätte kyllä: Mun nimi on Tosiaan-Ville). Olen ruvennut pitämään tukkimiehen kirjanpitoa muistikirjaani, koska se on niin ärsyttävä maneeri.
Tuoreimmassa illassa oli yksi Tosiaan ja yksi opetti Tosiaan luokkaa. Hyvä tietää sekin.

muistiinpanot vanhempien palautekeskustelusta


Yksi vanhempi kantoi murhetta äikänopen lukulistasta, kun siinä nyt lukeilla olevassa kirjassa mainitaan stiletti ja kuoleekin joku.

*

Osallistun vuodesta toiseen sitkeästi vanhempainiltoihin, koska perusopetuslaki velvoittaa kodin ja koulun väliseen yhteistyöhön mm. oppilaan arvioinnin ja koulun kehittämisen osalta. Nämä piinalliset illat ovat sitä. (grr.)
Aina ja ihan joka kerta ne illat ovat samanlaisia.
Kertakaikkiaan, vuodesta toiseen.

On noita nillejä varmaan enempikin, mutta en jaksa enää etsiä.

*







maanantai 18. syyskuuta 2017

Kiitollisuushaaste

...lipsahti maailmalle keskeneräisenä..


Sain Birgitalta (Skool ja kulaus -blogista) kiitollisuushaasteen. Tarkoituksena on kertoa viikon kiitollisuuden aiheista ja haastaa 3 bloggaajaa mukaan.



Maanantai
Päivä, jossa olisi ollut aihetta monenmoiseen epäkiitollisuuteen: kun herää aamuyöstä siihen, että kissa oksentaa täyttä höökiä ja aamulla pesukone lyö jumiin ja tietää että päivällä täytyy viedä pyörä huoltoon ja illalla on kokous, löytyy tunneskaalalta enimmäkseen muuta kuin kiitollisuutta.
Maanantai oli hyvä päivä.
Vein pyörän huoltoon ja juttelin Ihanan Oman Pyöräkauppiaskorjaajan kanssa. Todettiin yhdessä, että kulkupeli on juuri tarpeisiini sopiva ja kun sille saadaan vuosihuolto tehtyä, se pelittää taas seuraavat parituhatta kilometriä.
Tuli hyvä mieli, ilo ja kiitollisuus hyvästä palvelusta.
Kävelin korjaamolta kotiin ja syväluotasin elämääni.
Tulin siihen tulokseen, että olen onnellinen ihminen: minulla on kaikki mistä ikinä olen haaveillut ja mitä ikinä olen kuvitellut.
tämmöinen oivallus vesittää aika äkkiä viikon kaikki muut kiitollisuusaiheet, mutta niin se vain on.

Tiistai
Sain fillarin huolloista, ja johan kulkee taas.
Iltatöitä, tulin kotiin ja palelin, olisin halunnut mennä kuumaan suihkuun ja syödä, mutta päädyinkin preppaamaan nuorta musan kuuntelutehtävässä.
Ensin ärsyynnyin ja kirskuttelin hampaitani, mutta saimme teinin kanssa asialle omstartin ja illasta tuli hyvä - vaikka epäilenkin kykyjäni musiikkikasvattajana (se ei tuntenut Paranoidia eikä Smoke on the Wateria; jopa minä tiedän ne!).
Iltakymmeneltä olin edelleen paleleva, suihkun tarpeessa ja nälissäni, mutta täynnä iloa ja kiitollisuutta nuorisostani. On ne metkoja tyyppejä.

Keskiviikko
Ehdin sisustusmessuille, ja messuilla istahdin tunniksi messuhälinästä sivuun. Sain kirjoitettua pitkään vaivanneen ajatuksen sanoiksi, se lakkasi vaivaamasta.
Kiitollisuus, keveys, ilo!

Torstai
Viikko-ostokset; kiitollisuus, kun homma hoitui tavallista nopeammin ja tehokkaammin.

Perjantai
Iltakävely teinin kanssa, kiitollisuus hyvistä, syvistä keskusteluista ja kauniista säästä.

Lauantai ja sunnuntai
Poikkeuksellisesti työpäiviä. Viikonlopun rupeamat ovat työssäni usein yhtäaikaa todella mukavia ja todella turhauttavia: tähänkin viikonloppuun mahtui lähes koko ihmisestä löytyvä tunnekirjo.

Lauantain työpäivä loppui ajallaan, ja pohjattomasta väsymyksestä huolimatta jaksoin lähteä Lehtorin kanssa katsomaan vielä peliä. Istuimme kantapaikassa, minä cokikseni ja hän kahvinsa kanssa, luin iltapäivälehdet ja seurasin peliä sivusilmällä. En seuraa aktiivisesti mitään urheilulajia, mutta futismatsiin minut on helppo houkutella kaveriksi. Siinä on kumminkin pari tuntia aikaa pohtia elämää.
Kiitollisuus ja ilo parisuhteesta, siinä on hyvä olla.


Sunnuntaina paistoi aurinko - kiitollisuus hyvästä säästä, se teki työpäivästä miellyttävän.






Kiitollisuushaasteeseen mukaan ainakin valoisa Taru, Satulinnan Tuija ja Tuula Oman katon alta!



perjantai 15. syyskuuta 2017

viestintää

saako leuhkia?

Leuhkin silti.


Yhtenä iltana teini tuli olkkariin:

Hyvä, kun te nyt ootte molemmat siinä niin mulla on asiaa. Mua harmittaa ihan hirveästi kun musta tuntuu että mä olen ainut joka laittaa sähköhammasharjan latautumaan. Että jos tekin voisitte välillä laittaa sen, kun mua harmittaa että akku loppuu aina just silloin kun mä olen harjaamassa hampaita.


Sisäinen viestijä minussa havahtui, mieleni teki nousta seisomaan, aplodeerata ja vetäistä porilaisten marssi kattilankansilla ja huuliharpulla; täydellinen minä-viesti.


Nousinko seisomaan?
Rymistinkö kattilankansilla sen metkan takapotkun?
Vielä mitä.
Vastasin nyrpeästi kypsästi  mä en ainakaan ikinä käytä sähköhammasharjaa, että ei oo mun vika.

Sille ei niinkään tehnyt mieli aplodeerata.

torstai 14. syyskuuta 2017

Sisustusmessuilla

Voitin Satulinna -blogin arvonnassa liput Habitare-messuille.

Olipa elämys - en nimittäin olisi missään tapauksessa tullut lähteneeksi messuille muuten.
Töissä on tohinaviikko, eikä sisustaminen noin ylipäätään ole tällä hetkellä keskiössäni.

Lähdin messuille hyvin lyhyellä varoitusajalla: vielä tiistai-iltana en uskaltanut hankkia junalippua, vaan tein lähtöpäätökseni vasta keskiviikkoaamupäivällä.
Samasta syystä en saanut kaveria mukaani, kukapa sitä niin nopealla aikataululla olisi lähtövalmiina.


Hyvänen aika että on maailmassa kauniita esineitä ja kekseliäitä suunnittelijoita!


Ekologisuus, kierrätys ja vihermaailmat ovat selvästi pinnalla. Vastuullisuus, erityisesti vastuullinen tuotanto - tai vaihtoehtoisesti kotimaisuus - nostetaan vahvasti esille erityisesti nuorten suunnittelijoiden tuotannoissa.


Can design solve problems - esittelypisteellä vietin hyvän tovin ihmettelemässä vastuullisen kuluttamisen ja vastuullisen tuottamisen kysymyksiä.




Ihastuin kirjahyllyyn; valitettavasti kirjastomme ei mahdu tähän.


Puufillarit sykähdyttivät. Voisikohan sen maalata mieleisekseen?



Ainoa sisustuselementti, jonka harkitsin ostavani: kissan kiipeilypuu. Lauma on nimittäin kiivennyt nykyisen puunsa hajalle, eikä se muutoinkaan ole mikään kovin kaunis esine.
Eläinkauppa Faunattaren kokoelmiin on tuloillaan Kattiset -sarjaa: seinään kiinnitettäviä raapimis- ja kiipeilyelementtejä. 
Kekseliäitä ja mukavan näköisiä elementtejä - aloin heti haaveilla sellaisista!

Kissahuonekalut ovat todellinen haaste suunnittelijalle ja sisustajalle. 
Kissapuun tulisi olla keskeisellä paikalla, koska kissat haluavat olla siellä missä tapahtuu. Ja yleisesti ottaen kissapuut ovat - anteeksi vain - aivan susirumia kalusteita.
Meidän hentoiset tytsimme ovat maine cooneja, jotka keskenkasvuisinakin ovat reilusti normaalia kotikissaa suurempia eläimiä (ja Viiru puolestaan on muuten vain lihava), eli kissojen paino- ja koko asettavat nekin vaatimuksia kiipeilypuulle. Metrinen tolppa ei pysy pystyssä eikä kestä kissojen painoa.

Viime aikoina markkinoille on tullut ja tulossa tällaisia kekseliäitä ja tyylikkäitä kalusteita.
Seuraavana haasteena onkin sitten seinän kantokyky. Jos puuhun jysähtää kymmenen kiloa kissaa, kestääkö seinä?
Meillä talouden keskeisillä paikoilla on valitettavan vähän kantavaa ehjää (siis ovetonta tai ikkunatonta) seinäpinta-alaa.
Vahvaan harkintaan kumminkin.

Varsinaisesti minulla oli messujen suhteen vain yksi agenda: käydä tunnustelemassa hamam-pyyhkeitä, niitä kun on niin monessa paikassa viime aikoina hehkutettu.
Olivat justiinsa niin ihanan pehmeitä kuin olin kuvitellutkin.

Messutuliaisina kotiin lähti Linalta neljän pyyhkeen kokoelma. Nuoriso totesi saman kuin minäkin: ihanan pehmeitä, ja koska taloudessamme on lievää taipumusta sanavääntelyyn, pyyhkeet ristittiin hetimmiten haminami-pyyhkeiksi.

Koeajamme ja tilaamme lisää ja suurempia, jos ovat toimivia.




**

Varsin mukava ex tempore -messureissu, kiitos messulipuista Tuija!

tiistai 12. syyskuuta 2017

ällöhöpösymbioosioireilija

Luin hyvän parisuhdekirjoituksen: Edes kerran kuukaudessa Parishdekeskus Katajan blogista.

Blogisti Hanna Lehtonen  kirjoittaa:

Tunnistan yhden piirteen näistä liitoista, jotka vielä porskuttavat yhdessä, ruuhkavuosien jälkeenkin. Yhteinen aika. Edes se pieni kahvihetki ja toisen kohtaaminen.
Ne pariskunnat, jotka eivät koskaan tehneet mitään yhdessä ovat jo eronneet.
Jos aikaa löytyy aina ystäville ja omille menoille, mutta ei koskaan parisuhteelle, niin meneekö jossain vikaan?

Empiria ja mu-tu on kai aika huono peruste yhtään millekään, mutta tästä asiasta olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä - perheessä ja parisuhteessa tarvitaan yhteistä aikaa.
Aikaa katsoa toista silmiin ja edes hetken verran kuunnella ihan oikeasti mitä toisella on sanottavana.

Ei. Me emme varaa kuukausittaista treffiaikaa kalenteriin, emme käy säännöllisesti syömässä tai leffassa, harvemmin mitään muutakaan niin suurta ja ihmeellistä.

Yhteys muodostuu arjen kohtaamisista.
Me puhumme paljon.
Toki ihan tavallisia asioita, niitä läpystä vaihto -juttuja: lasten kuulumisia, muista sitä-tätä-ja-tuota ja voitko viedä roskat tai käytkö kaupassa.
Mutta puhumme päivittäin myös paljon muuta: yhteiskuntaa ja politiikkaa, työelämää ja sen herättämiä ajatuksia ja tunnetiloja, kommentoimme lukemaamme tai kuulemaamme.

Se pitää kanavan auki ja välit hengissä.
En välttämättä tarvitse yhdessä sohvanmutkassa kyhjäämistä ja pystyn aika hyvin käymään töissä ja kaupassa ihan itsekseni ja ikävöimättä, mutta jonkinmoisen kohtaamisen arkeeni tarvitsen.

Osaisinkohan sanoa sen?

Joskus vastarakastuneisuuden huumassa on tullut valvottua pikkutunneille ja käännettyä sielua ympäri ja saman verran on jaksanut kuunnella Sen Toisen juttuja. Puhe ei ole loppunut (paitsi ehkä hetkeksi, mutta jatkunut sitten taas, tiedätte kyllä)

Tohinaisessa arjessa ei siihen pysty, eikä pikkutunneille enää kykene valvomaan mutta silti olen joskus silloin kauan sitten  valinnut ja tahtonut jakaa elämäni juuri tämän ihmisen kanssa, ja siksi haluan edelleen jakaa ajatuksiani ja aikaani juuri tämän saman ihmisen kanssa, en kenenkään muun.
Pikkutuntien puheet täytyy tiivistää arki-iltapäivän kaffepaussiin tai johonkin muuhun sopivaan väliin, mutta niille täytyy olla arjessa aikaa ja tilaa.
Kohtaamisille.
Ajatuksille.
Tunteille.
Puhumiselle, kuulemiselle, kuuntelemiselle ja kuulluksi tulemiselle.



*
ps. ihan muuta asiaa.
Voitin (!!) Satulinnasta liput Habitare-messuille. Taidan mennä sinne keskiviikkona.


perjantai 8. syyskuuta 2017

henkilökohtaista napatauhkaa

Otin reilut kolme viikkoa sitten käyttööni perinteisen marimekon olkalaukun. Tiedättehän sen, jota käyttävät äikänopet ja kaikki muut itseään kunnioittavat suomalaisnaiset, The Laukun.

Vähän samaan syssyyn hajosi polkupyörästä peräkori, se jonka ostamista harkitsin kolme vuotta.
Niinpä sitten kuljetin The Olkalaukkua ristivinottain (nörttityyliin) selässäni ja pyöräilin menemään.
Keskiviikon mummopiiri oli jo liikaa.

Nyt on kuulkaa ihmisessä kipeänä jenkkakahvalihakset, jollaisia en edes tiennyt ihmisessä olevan ja se johtaa siihen, että en pysty esimerkiksi haukottelemaan estottomasti.
Ja liikkeellelähtö on välillä vähän hidasta. 
Ja kyyristely ja muutama muu juttu.

Miten voi ihmisellä olla jenkkakahvalihakset?
Lapsi väitti että on pitkä selkälihas, mutta kipu ei kyllä ole selässä ensinkään vaan jenkoissa.

Olen kyllä ollut aiemminkin huomaavinani että The Olkalaukun ergonomia ei oikein sovellu minulle. Ehkä se nyt on sitten M.O.T.

Piti siirtyä takaisin pupureppuun. 
Jee.

pupureppu





Täytyy tänään mennä kirjaston kautta kotiin. 
Täytyy lainata kirja fasilitoinnista, koska minut pyydettiin fasilistaksi yhteen kohtalaisen suureen tapahtumaan.
Hitsivie kun en tiedä edes mitä olen menossa tekemään. Pitää opiskella fasilistiksi sekunnissa.
Semmoisen näin, missä leikittiin legoukkeleilla, se oli aika vinkeä.
Saako leikittää, jos ei ole valanvannonut legoukkelifasilistori?

voisiko sämpylöillä fasilistittaa?
tai taikinalla, se vasta olisi hauskaa


Pinkki pohdiskeli symbioottisia parisuhteita ja epäili että minä ja Lehtori olemme ällöhöpösymbioottisia.
Eriävä mielipide.
Kyllä useimpina päivinä, myös tänään, olen joutunut menemään töihin. 
Ihan yksin, pyydän saada huomauttaa.
Kriizin paikka selvästi.



Lapsukaisella tai siis abituruksella on tänään TJ100.
Olenhan minä tässä nyt ihan luonnikkaasti puhunut että se kirjoittaa kohta ja muuta, mutta kun katsoin kalenteriin, niin tajusin että sehän tottavieköön kirjoittaa kohta.
Kysyin siltä että onko se nyt ihan lakien ja asetusten mukaista että noin yhtäkkiä on menty kasvamaan isoksi ja meinataan mennä ylioppilaskirjoituksiinkin kun minä vielä muistan omanikin.
Se totesi, että eihän hän sille mitään voi, jos minulla on liian hyvä muisti.
On kai se niinkin.

Mietin että olisiko pitänyt kyynelehtiä pieni hetki aamutuimaan.
En ehtinyt oikein, kun se lähti niin liukkaasti ja minä olin vasta kalsarisillani.




torstai 7. syyskuuta 2017

tapahtuipa yhtenä satunnaisena aamuna yhdessä satunnaisessa huushollissa.



Teini herää säkenöivän hyväntuulisena huomenta!

Minä eikun siis talouden emäntä kysyy että nukuitko hyvin?

Teini vastaa että joo. Paitsi ihan hir-vee olo. Kamala.

No onko sullakin se flunssa, vai mikä?

Teini vastaa että aamupahoinvointi, tiiätkö kun on yön jälkeen ja just herää. Se meni kyl ohi jo.

Kasvatusvastuullinen sanoo että sä pääset muuten treeneihin suoraan koululta bussilla, ei tartte vaihtaa jos kävelet osan matkaa.

Teini sanoo että joovai ja hyvä ja sitten sanoo valois-iloisasti että taidanpa vaihtaa esitelmän aihetta. Kun ope sanoi et sen voi tehdä vaikka varpaan kynsistä.

Johon talouden kasvatusvastuullinen että kannattaako se, ettei tule tehtyä turhaa työtä. Jos vaikka katsoisit sitä asiaa näin tästä kulmasta.

Teini nakkelee niskojaan ja murisee suupielistään ja pistelee puuroa sisuksiinsa näytösluonteisen ärhäkkäästi ja tuhahtelee mielenosoituksellisesti kun keksiäkäinen ryntäilee omissa aamupuuhissaan pitkin keittiötä.
Keksiäkäisestä alkaa tuntua siltä, että on viisi vasenta jalkaa ja muutenkin kömpelö olo.

Teini lopettaa aamupalan.
Kohta se viskelee vaatteita oikealle ja vasemmalle.
Sen huoneesta kuuluu niiskutusta.

Itkeksä?  Onko jotain kadonnut?

Ei enää, se vastaa ja menee pesemään hampaitaan taas ihan normaalina.
Anna heti mulle takaisin mun laturi, se sähisee suupielestään talouden toiselle teinille, joka tyystin vastoin tapojaan hyppää heti hakemaan laturia.
Mulla loppuukin koulu ehkä jo kahdelta.

Keksiäkäinen syö aamupalaa ja yrittää pohtia tulevaa päivää.
Teinin huoneesta alkaa kuulua ryminää, paiskontaa ja kovaäänistä jupinaa. Miksei kukaan vastaa mun viesteihin? Milloin meillä loppuu koulu? Mä en haluu mennä bussilla kouluun, mä haluun pyöräillä ja jos mulla on koulua neljään mä en voi. 
Miksei kukaan vastaa? Missä kaikki on?
rieh-rieh-rieh
Se itkee ja paiskoo tavaroitaan.

Keksiäkäinen jättää kaikki puuhat käsistään ja menee tuijottamaan wilmaa. Teinin laukku sanoo plop. Sulle tuli viesti ja olisitkohan muutenkin muistanut lukujärjestyksen väärin. Ainahan sulla loppuu koulu kahdelta.

Kunmäenhaluu mennä bussilla kouluun.

No sä ehdit ihan hyvin. Tuut pyörällä kotiin ja syöt ja jatkat sit bussilla treeneihin. 

Teini istuu eteisen penkille ja huokaisee syvään ja alkaa lirkuttaa kissaeläimille mitä mun rakas nakukainalo.

Keksiäkäinen istuu kylppärin kynnykselle ja huokaisee ihan yhtä syvään ja sanoo taisit mennä vähän ylikierroksille. 
Kyllä kaikki järjestyy.

Sen se keksiäkäinen sanoo enemmän itselleen kuin teinilleen.

Kyllä kaikki järjestyy. 





keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Onko kaurapuuro lounas?

En tiedä, miten muualla Kotoisessa Suomenmaassamme, sen ihanaisissa niemissä, notkoissa ja laakselmissa, mutta ainakin täällä meidän kulmillamme niiden kahden kaupungin ruokapalveluissa, joista suloiset pulluraposkeni ovat osallisia, on tänään Suomi100-kouluruokajuhlapäivä.

Lounaana on kaurapuuroa.

Kaurapuuroa!

Toisessa kaupungissa oheisena on mustikkasoppaa ja jotain pastasalaattia, toisen kaupungin listalla lukee vain kaurapuuro, ja kasvisvaihtoehto: kaurapuuro!

Otan tämän jostain käsittämättömästä syystä, luultavasti ihan silkasta toimettomuudesta ja liiallisesta hengen näivettyneisyydestä johtuen, henkilökohtaisena loukkauksena.

Ensiksikin
Minun kokemuspiirissäni kaurapuuro on aamupala. Ei lounas.
Muita puuroja voi hyvillä mielin vetää lounaaksi vaikka kuinka, mutta ei kaura-.

Vähän kyllä olen skeptinen puuron lounasarvosta noin yleisestiottaen.
Tällainen toimistotyöläinen, jonka suurin energiasyöppö on päivittäinen mielensäpahoittaminen, pärjää kyllä puurolla - näin on opettanut legendaarinen kokki Kolmonen, joka lämpimästi suositteli kylmää puuroa marjojen kera ravinnonlähteeksi aikuiselle.
Kasvavalle nuorisolle kouluruoka saattaa olla päivän ainoa kontakti ns. kunnon ruokaan, ja sen soisi silloin olevan muuta kuin puuroa.
Nytkin toisessa kaupungissa (valitettavasti tässä omassa, ei naapuri-) on koulua käyty kolme viikkoa, ja tähän ajanjaksoon mahtuu jo kaksi puuropäivää.

Toiseksikin
Kaura on perinteisesti pikemminkin rehu kuin ihmisravinto.
Sitä kyllä on viljelty laajalti kautta koko Suomenmaan nienten, notkoin ja saarelmain, mutta ensisijaisesti eläinten rehuksi.
Käsittääkseni - voin kyllä olla väärässäkin - suomalainen ruokakulttuuri on pitkälti nojannut rukiiseen: täällä lännessä varrasleipään, idässä pehmeään leipään ja lisäksi johonkin nauris-perunahaudikas-kaali-suolaliha /-kalasöösään.
Puuroa (lähinnä kai ruis-) - myös mämmiä - on vedetty sitäkin pahimpaan nälkään ja sitä pettuleipää.
Ja kirnupiimällä on täytetty vatsaa.

Kolmanneksikin
Kouluruokailu on loistava suomalainen keksintö. Mutta kaurapuuro ei juurikaan ole kuulunut kouluruokailun listoille edes sen varhaisvaiheessa.
Kaikenmoisia vellejä kyllä on syöty, mannaryyni- ja makaronivellit mainitsee moni kokemusasiantuntija, jolta olen asiasta tiedustellut (esim. Lehtorin mamma, joka on yli 90-vuotias ja jolla on tallessa paitsi kaikki koulukirjansa, myös lehtiä omasta lapsuudestaan ja omien vanhempiensa tai isovanhempiensa kalenterit)


Summa summarum:

Että jos halutaan juhlia satavuotiasta Suomenmaata, ei oikea ruokavaihtoehto ole kaurapuuro, vaan joku pastanttipuuro, rössypottu tai tappaiskeitto.
Tai katsokaa mallia vaikka Seitsemästä veljeksestä mitä syövät parisataa vuotta sitten. Karhua. Ja oltta ojan pohjast.

Jos taas halutaan juhlistaa kouluruokailua, niin makaronivelli.

Ja jos halutaan pitää lapset kylläisinä, niin lihapullia rajoituksetta. Kerrankin.
Tai kalapuikkoja.

*
Olin valmistautunut tarjoamaan jonkinmoisen amerikkalaishenkisen superaamiaisen tällaisena epäonnen päivänä, mutta keskenkasvuisilla olikin pelkkää poikkeuspäivää.
Kaksi oli jo ehtinyt suunnitella lounastreffit kavereidensa kanssa jonnekin muualle kuin kouluruokalaan ja sillä, jolla ei ole lupa poistua kesken päivän koulun alueelta, on kotitaloutta eli muffinsien leivontaa.
Ei hätäpäivää siis.


Mutta kaurapuuro ei siltikään ole lounas.
Sanokaa mitä sanotte.
Mutta ei ole.