viikonloppu?

Voiko iankaikkisehkon vanha digikamera kadottaa valotuskykynsä?
Kamera toimii periaatteessa hyvin, mutta kaikista kuvista tulee tosi kummallisen värisiä. Jotenkin hailuja, aina vähän ali- tai yli-, vaikka millä ohjelmalla olen yritellyt.
Vai ovatko Lintukodon valaistusolosuhteet vain niin epätoivoiset?

*
Kauhukolmikko on lähdössä leirille.
Pikkusiskoa jännittää a) ajavatko hirvikolarin matkalla; b) jos Pikut katoavat leirikeskuksen uumeniin; c) jos ei pääsekään Isosiskon kanssa samaan huoneeseen; d) jos kuitenkin pitäisi ottaa myös täytteet*; e) jos tulee vatsa kipeäksi kun jännittää ja varsinkin jos syö karkkia luokan pikkujouluissa; f) jos ei syö karkkia luokan pikkujouluissa ettei tule vatsa kipeäksi niin tuleeko wilmamerkintä; g) jännittää ihan muuten vaan.

* kaikki lapseni ovat jostain syystä täysin kyvyttömiä kutsumaan peittoa peitoksi ja tyynyä tyynyksi. Ne ovat täytteet. (vrt. "tuo lakanasi pesuun"; "täytyykö ensin täytteet ottaa pois?")

Minä en osaa orientoitua leiriviikonloppuun ollenkaan. Se tuntuu näin etukäteen ihan liian lyhyeltä että siinä ehtisi yhtään mitään, paitsi sitten todellisuudessa se on kuitenkin aivan liian pitkä.
En uskalla keksiä mitään rakentavaa, jos kuitenkin tulee jotain (ks. yllä kohdat a-g).
Uhrauduin lupasin lähteä leffaan hraH:n kanssa - kuten tarkkaavaiset lukijani varmaan muistatte, minuahan vaivaa ankaranpuoleinen yksinomaan leffoihin suuntautuva abcd, joka estää minua katsomasta yhtäkään elokuvaa alusta loppuun. Paitsi viime aikoina olen onnistunut melkein kokonaan katsomaan muutaman sellaisen alle kahden tunnin taidepläjäyksen.
Olen kaikenlisäksi niin kiltti, että lupasin lähteä katsomaan uusimman jamesbondeliinin, vaikka james on siinä aivan väärä. Ja vaikka en ole ikinä kyennyt katsomaan yhtäkään jamesta puolta tuntia pidempään. En edes niitä, joissa on oikea james.

*

neljä nelosta

tein juuri uron teon: kampesin UPM:n ulos.
Koko riivatun aamun UPM (Uusi PiällysMiäs; kunnioitettavankokoinen esimieheni) on huokaillut kuin kaksinkertaisesta peeämässästä kärsivä diiva, tuijottanut kompuutteriaan ja huokaillut vielä lisää.
Koko verstaan karma alkoi olla vakavasti uhattuna. Puolen tunnin puhumisen ja etuoven lukitsemisen jälkeen (en tiedä miksi se piti lukita!) UPM suostui laahautumaan autolleen ja poistui verstaan välittömästä näköpiiristä.
Nyt verstaan karma tai mikälie on enää normaalin talviminä-apaattinen, eli huomattavan paljon siedettävämpi ja sellainen että jopa jotain saatan saada tänään aikaan.
Ehkä.
Jos vain lopettaisin bloggaamisen.
Toivottavasti UPM:ää risoo jokin ohimenevä, eikä mikään pysyväislaatuinen verstasjuttu. En jaksaisi mitään herrakerhon kehittelemiä henkilökemiakriisejä nyt. (en jaksaisi niitä ollenkaan, jos valita saa.)

*

Kotoisia kasvatuskriisejä:
- Isosiskolla koeviikko
- en ymmärtänyt Isoveljen matikankoetta ollenkaan. Siinä oli liikaa ([{ -merkkejä
- Pikkusiskolla lumihiutaletyöpaja

Isoveljellä on ollut kiehtova matikan bonustehtävä. Heidän on neljän 4:n avulla muodostettava lukuja nollasta ylöspäin niin pitkälle kuin pääsee.
Minä osaan tehdä nollan: 44-44=0
Ja sitten osaan: 4-4+4+4=8
Isoveli sanoi päässeensä nollasta 18:aan asti.
En ymmärrä miten.
En ymmärrä miten se on edes mahdollista.
Vaihtoehtoisesti joko aivojani alkaa särkeä tai sitten alkaa soida hissimusiikki. Tilulii.

päivistä sekaisin

keskiviikko?
Vai onko jo torstai?
Olen ihan sekaisin päivissä.
Kokouspäivä tänään kuitenkin on, sen tiedän. Ja näyttää olevan lumipäivä.

Pikkusisko on odottanut lumisadetta aivan täpinöissään. Aamulla huomenen sijaan kuulin unisen hihkaisun: "äiti, joko se joulu tuli?"
Naperoiden pitäisi lähteä viikonlopuksi leirille, sitäkin Pikkusisko odottaa täpinöissään. Ainakin jos on lunta.
Minä en täpinöitse, pikemminkin mietin laiskasti, jaksaisinko tehdä jotain hyödykästä (vrt. joulu) vai aionko vain itsekkäästi nauttia silkasta olemisesta.

*
Verstaan ikkunat on vaihdettu.
Olen voinut luopua sekä rakkaasta fleekestäni että kaulaani lähes pysyväisluonteisesti kiinnikasvaneesta huivista. On paljon mahdollista, että joudun vaateostoksille saan tehdä vaatehankintoja voidakseni näyttäytyä toimistokelpoisissa pukimissa.
Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen edes mietin muitakin vaatteita kuin villahousuja ja paksuja fleecehuppareita. Olen esiintynyt jopa käärityin hihoin, käsivarret paljaana.
Olin jo luullut, että kuulun semmoiseen lahkoon joka kieltää käsivarsien ja kaulan näyttämisen julkisesti.

rintavarustuskreemi

Olin eilen Isosiskon seurana hammaslääkärillä. Kyllä oli kokemus.
Oli Iloinen Opiskelija joka teki normaalia perusteellisemman tarkastuksen sekä hänen kurssitoverinsa Hidas-Antti. Ei oikein Hidas-Antti ei kyllä kirjurina pärjännyt. Aina oli hampaan verran jäljessä, ja sekoitti kuutoset ja seiskat. Moneen kertaan.

Sitten tuli Hitaan-Antin seukkakumppani hakemaan anttia "sekoittelemaan pastaa" (?) johonkin näytehuoneeseen. No anttihan se hermostuksissaan kirjasi entistä tankerommin hampaita taulukkoonsa ja Iloinen Opiskelija turhautui vähän. Sekoitti Hidas-Antti tappimaiset, tapihkot ja tapit ja meni koko kirjaus ihan sekaisin. ("klikkaa nyt sillä hiiren oikeella. Eikun oikeella. oikeella!")
Sitten Hidas-Antti alkoi venytellä ja olla sitä mieltä että hänpä suikahtaa vaikka tuonne röntgeniin katsomaan olisiko jotain.

Lähti Hidas-Antti ja tuli opiskelijan opettaja tarkistamaan hampaita että oliko hyvin tarkastettu.
Tehtiin koko tarkastus alkuhaastattelusta asti uusiksi ja Iloista Opiskelijaa hermostutti ja menivät kuutoset ja seiskat hälläkin sekaisin. Mutta ei hätiä mitiä, menivät ne sekaisin opettajaltakin, koska toiset puuttuvat ja toiset eivät.
Opiskelijan opettaja pyysi konsultaatiota oikomisen opettajalta. Joka sitten hänkin teki tarkastuksen että onko hyvin tarkastettu.
Ja kun kaikki olivat tarkastelleet, päädyttiin lopputulemaan: ei mitään tehtävissä - hienosti hoidettu hyväkuntoinen ja kaunis purukalusto.
Aikaa meni puolitoista tuntia.
Vähän liioittelua jos minulta kysytään, noin niinkuin perushammastarkastukseksi. (vaikka täytyyhän opiskelijoiden saada harjoitella!)

*

Kurkistin huvikseni blogin roskapostipuolelle. Viimeisin viesti oli joltakulta joka oli kuulemma viettänyt iloisen hetkosen sivuillani ja kutsui nyt vastavierailulle.
Tule ja tutustu rintavarustusta muhevoivaan kreemiini, kutsui tuo vieraalla kielellä.

Käytetäänköhän tuommoista kreemiä sisäisesti vai ulkoisesti?
Jos sisäisesti, niin juoden vai syöden? Riittääkö jos lusikoi lautasellisen muhevoivaa kreemiä vai myydäänkö kreemiä pullokaupalla? Onko makuvaihtoehtoja?
Paljonko muhevoituu?
Onko vaikutus pysyväisluonteista vai hetkellistä?

Jos kreemi on ulkoiseen käyttöön, niin voidellaanko sillä itseä vai topataanko rintsikoiden sisumus kreemillä?
Onko valuvaa vai tankeaa kreemiä?

Kyllä niin tuli mieleen joku sellainen ryönä, jota nuo ikkunaremppamiehet pursuttelevat tuonne ikkunakarmien väliin. Semmoinen vaahtomuovinnäköinen.
Että sellaista kreemiä tuonne puseron sisuksiin ylävarustuksen muhevoimiseksi näin pikkujouluaikaan.

Taidan yrittää pärjätä luomuna vaan.

*

tulossa mukava kuukausi?

Olen remppamagneetti.
Uusi verstas on sijainnut tässä osoitteessa ehkä viitisen vuotta. Harva se vuosi on jotain remppaa ollut meneillään: nyt vaihdetaan verstaan ikkunoita täyttä häkää. Jopa alakerran neukkarissa on tällä hetkellä jäätävän kylmää.

Kotiinpaluu viikonlopulta oli kulttuurishokeroiva: lintukotoinen elomme on vielä niin lyhytaikaista, etten oikein muista, mistä olen lähtenyt ja mihin tulossa. Ihanko oikeasti meillä on näin kiva koti?
Kivaan kotiin oli kiva tulla. Olo oli keveä (joskaan ei levännyt, majoituspaikassa oli surkeat sängyt!), iloinen. Lapsilla oli ollut ikävä: tytöt kaivautuivat koko illaksi sohvanmutkaan mujumaan ja höpöttelemään.

Laskin joulukuun kalenterista, että lapsilla on jäljellä enää kaksi kokonaista työviikkoa ennen joulua.
Tämä viikko on täysi työ- ja koeviikko. Viikonlopuksi kauhukolmikko lähtee leirille, meille on luvassa aikuista aikaa, kahtena viikonloppuna peräkkäin. Outoa ja mukavaa. (Teimme periaatepäätöksen: niin kauan kuin löydämme lapsenvahdit, otamme pari kertaa vuodessa viikonlopun mittaisen irtioton. Keväällä suunnitelmissa synttärijuhlintaa jossain kaukana poissa.)
Ensi viikolla on itsenäisyyttä; vajaa viikko. Tytöillä ja hraH:lla on pitkä viikonloppu, minä ja Isoveli käymme perjantaina pelipaikoilla.
Sen jälkeen on täysi työviikko.
Sitten ollaankin jo joulunalusviikossa, jossa on vain mukavia päiviä.
Tällä tavalla ajateltuna tulossa on ihan mahdottoman mukava kuukausi.

ryttyisempi

viikonloppu; olemme toisaalla.
Liukenen verstaalta vähän aikaisemmin valmistelemaan lähtöä - pikapyykkäämään ja -tiskaamaan, haalimaan omaisuutta kasaan. Pääsemme muutamaksi hetkeksi syömään Jonkun Toisen laittamia ruokia.

Kun maailmalta kotiudumme, alan kaivella varastoistani lämpimän mausteisia ja punaisia värejä ja pehmeitä valoja: adventtiaika lähestyy.

*

Radioaparaatista tulee parhaillaan ohjelmaa hääsuunnittelusta: joku on suunnitellut häitään puolitoista vuotta.
Yli vuoden!
Käsittämätöntä. Pystyn suunnittelemaan elämääni hätinä viikon päähän.
Paitsi nyt sain vihdoin hankittua kalenterin ja pystyn suunnittelemaan elämääni jopa yli vuodenvaihteen jos on ihan pakko.

No toki, ymmärrän että suuria tapahtumia pitääkin suunnitella ja tehdä kaikenmoisia varauksia hyvissä ajoin, mutta sittenkin - en ymmärrä edes sellaisia urheilijoita, jotka tähyävät kahden olympiadin päähän.
Miten voi uskaltaa?
Miten voi olla niin päämäärätietoinen: että sitten vuoden tai kahden - tai voi hyvänen aika kahdeksan! - kuluttua olen siellä tai täällä tai tuolla ja huippukunnossa.

Yritin, mutta en pystynyt näkemään itseäni kahdeksan vuoden päästä. Paitsi että olen ryttyisempi kuin nyt.

sielun peili

kaksi kokousiltaa takana, yksi vielä jäljellä.

Sanotaan että silmät ovat sielun peili.
Minä en kyllä mitenkään mystillisesti osaa silmistäni välkytellä sieluni salattuja viestejä. Minun sieluni taitaa peilautua pikemminkin keittiön työtasossa.

Silloin kun sieluntila on hyvävoipainen ja aikaa on riittävästi, on työtaso siisti ja heti aamulla taisteluvalmiina: puurokattila lähtökuopissaan, kahvinkeitin ladattuna, puurolautaset pinossa ja leikkuulauta ojennuksessa.
Kun sieluntila on sekava, ei ole puurolautasista jälkeäkään, eikä kahvistakaan; aamu alkaa nollapisteen alapuolelta ja se sekavoittaa sieluntilaa tietysti vielä vähän lisää.

Yöpöydältä voi kätevästi tarkistaa edeltäneen yön tilanteen: jos podi on pöydällä, olen nukkunut. Jos kuulokkeiden piuhoja tursuilee pikemminkin tyynyn alta, on takana uneton yö.

Kotonaoloni määrä puolestaan korreloi pyykkivuoren kanssa: mitä enemmän olen kotona, sitä suurempi on pyykkikasa. Jostain syystä hyvittelen kokouspäivinäni kotiväkeä pyykkäämällä maanisesti. Olen sitten depressiivinen kaikilla muilla suorittamisen tasoilla.

höh ja pöh.

Itsellä kokousviikko: ensimmäinen kokousilta takana, vielä kaksi jäljellä. Nipputolkulla esityslistoja joka puolella. Kahdella vanhimmalla koeviikko: nominatiivi vai genetiivi, does vai doesn't?
Kissa aloitti potemisen uudestaan, ja se on se viimeinen stressitekijä joka tähän soppaan tarvitaan. (huoli; missä välissä sekin viedään lekuroitavaksi jos tarvis tulee?)

Perjantaina pitäisi lähteä rentouttavaan viikonlopunviettoon toisaalle.
Himppasen verran tässä käänteessä epäilen tuota rentouttavuutta.

*

Haluaisin miettiä jouluisia valoja ja lämpimän mausteisen punaista väriä.
En haluaisi yhtään laittaa ruokaa, en kuulustella kokeisiin, en murehtia kisulaista.

Huono omatunto kaikkiin ilmansuuntiin.
*
Tiesittekö että tänään on YK:n maailman televisiopäivä?
Minulla on viikossa kaksi pakko katsoa -telkkarisarjaa: sunnuntain Frasierit ja keskiviikon Topchef. Mitä teen kun se loppuu, sit' en tiedä?

Toivottavasti illan kokous loppuu ajoissa ja pääsen tutulle paikalleni sohvannurkkaan.

**
eedit

Tepsutin töiden jälkeen eläinlääkäriasemalle ja ostin testipussukan kuidukkaampaa ja maukkaampaa (ja tietysti kalliimpaa) sapuskaa.
Sitten tepsutin takaisin keskustaan, muistin ostaa liimaa askarteluntuskaiselle nuorisolleni. Hain apteekista parafiiniöljyä (arvatkaa ihan vapaasti, mikä kissaa vaivaa!). Muistin hakea maitoa.

Tulin koko ajan paremmalle ja paremmalle tuulelle.
Kotiintullessa jo aivan pursuilin hyvää tuulta.

Vastassa oli kissa, joka oli nipinnapin hyväksyttävin keinoin onnistunut ratkaisemaan tukkoisen olotilansa (en astunut siihen, jee!)
Latasin eläimen lautaselle kuitumuonaa ja työnsin struutalla parafiinia kissan kitusiin jälkiruuaksi.

Ja nyt tursuilen hyvää tuulta ja potentiaalista kokousenergiaa.

saako ottaa kaikki?

natina-aamu: natisee keho ja natisee mieli, natisee liitoksissaan kärsivällisyys kun kuuppa kiertää samaa ala-kuloista ympyrää kerran toisensa jälkeen.
Syytän liian alhaalla roikkuvia pilviä.
Olin ensin virkeä ja hyväntuulinen, ihan varmasti nauroin aamupalalla. Sitten lähdin ulos.
Iski lama, nurjuus ja kurjuus.

Nyt en osaa päättää, paleltaako vaiko onko hiki. Ja söisinkö vai joisinko. Puhumattakaan muista elämää suuremmista asioista.

Luulen että haluaisin möllöttää sohvannurkassa ja juoda kuumaa kermaista tummaa kahvia ja syödä jotain josta turskahtelisi tummaa vahvaa suklaata ja juoda lämmintä pehmeää punaviintä. Mutta ihan varma en ole.
Voi olla että en haluakaan, vaan ihan oikeasti haluankin jotain muuta.
En oikein tiedä.
Olo on kuin uhmaikäisen ja murkun yhteensulautumalla. Haluan epämääräisesti jotain muuta, mutta en oikein tiedä mitä.
Epäilen että olen joutunut tasaikäkriisin jyräämäksi, melkein puoli vuotta etuajassa.
Himputti, on tyhmää olla niin varhaiskypsä!

Syytän myös postmodernia yhteiskuntaa jossa subjekti pakenee identiteettiään. *syyts*
Oli teininä paljon helpompaa, kun piti valita vain onko juppi hippi vai punkkari. (ei oikein mitään)
Nyt on liikaa valintoja: paleeleeko vai hikoileeko? Söisikö vai joisiko? Kahvia vai punaviintä? Suklaata vai enempi suklaata? Saako ottaa kaikki?

perjantaissa

perinteinen perjantaihehkutus: jee, perjantai!

Heti aamusta mukava päivä, yllättäen soitti vanha ystävä vuotten takaa. Höpöteltiin hetkinen.
Mukavasti mieltävirkistävää, vaikka en voinutkaan olla avuksi.

*
Jossain Lintukotomme alapuolella asuu joku joka ihan oikeasti osaa laulaa.
Monena päivänä kun olen tullut töistä kotiin, kuuluu äänenavailua ja sen jälkeen laulantaa.
Viime päivinä laulujen listalla on soinut ihana joululaulu: "jo joutuu ilta ja tuuli käy..."
Väliin hymisen mukana ja mietin, että adventtiajan alkuun on vielä ihan liian pitkä aika.

abbaakengässä

Pikkusisko pompahteli taas yksi päivä koulusta kotiin ja kertoi että heidän koulun uusi laulu on abbaakengässää.
Juutuupista olivat katsoneet ja nyt kaikki ovat ihan innoissaan ja hänkin osaa tanssia että abbaakengässää (*onttoa jollotusta tähän*).
Tietysti olisi pitänyt heti kotona katsoa tuupia uudestaan ja minä kysyin, että mitähän tähän hakusanaksi, että ei varmana löydy jos kirjoitan abbaa kengässä.
Se jäi siihen.

Tai niin luulin.
Mutta hiisi vieköön se abbaakengässää alkoi ilmestyä tämän tästä puheisiin.
Isoveli minua sitten eilen valisti, että kyse on ihmeellisen intternjetin ja vielä ihmeellisemmän juutuupin melkein kaikkein suosituin musavideo (Piiperin Justiini menee kuulemma vielä ohi!), jonka nimi ei suinkaan ole abbaa kengässä vaan namnamstail.
Äikän tunnilla olivat katsoneet. (äikän; mikä sen lapsen äidinkieli oikein on?)
Ja sitten ne pakottivat minut katsomaan sen. ("uskopois äiti, tää on hyvä! sun on pakko nähdä se!")

Nyt sitä kirottua videota on sitten katsonut seitsemänsataamiljoonajotain ihmistä ja minä onneton olen yksi niistä.
Silmiä särkee.
Korvani eivät ole vieläkään lakanneet vuotamasta verta.

Henk.koht. olisin ollut paljon tyytyväisempi jos sen viisun nimi olisi ihan oikeasti ollut abbaa kengässä ja sanat olisivat menneet kutakuinkin niin että "mullon abbaa kengässää, ja mun varpaat haisee silliltää".

osteskeluohjausta?

Eilen en lenksannut, vaan kävelin kaupoille.

Kiersin ne samat kaupat kuin aina, enkä ostanut mitään  - paitsi sen mitä apteekista ihan välttämättä tarvitsin.
Ajattelin että voisin varmaan liittyä johonkin salaiseen epäshoppailevien veljeskuntaan. Jaksan kauppoja suunnilleen puoli tuntia kerrallaan, rynnistän sisään aina hyvää tahtoa ja ostosenergiaa tursuillen ja peräännyn viime hetkellä ennen kassalinjaa.
Naiseudessani on vakava puutos.
Taidan tarvita jotain terapiaa.
Osteskeluohjausta.

Listallani on kuitenkin ihan todellisia tarpeita esim.tulevan vuoden kalenteri.
Suurin suunnitelmin menen lempikirjakauppaani katsomaan juuri semmoista kalenteria, jota olen aiemminkin käyttänyt ja hyväksi havainnut ja plaraan siellä kalenterihyllyjen välissä sitä ja muutamaa muuta. Sitten tulee myyjä joka kysyy, että voiko auttaa. Minä sanon että katselen vain. Sitten katselen.
Ja ajattelen, että enpä taida kuitenkaan ihan vielä ostaa. Jos vaikka kuitenkin jostain löytyy vielä hienompi /parempi /halvempi /pienempi /kätevämpi /kaikkia näitä.
Seuraavana päivänä nykyisen kalenterini viimeiselle sivulle tulee taas uusi päivämäärä ja tapaaminen joka on pakko hoitaa ja päätän että nyt kyllä se kalenteri on hankittava.
Arvatkaa vain.
Joulukuun viimeisenä päivänä hankin sitten ihan paniikissa jonkun ruman ja ison ja epäkäytännöllisen ja olen koko alkuvuoden ihan tuhannen kiukkuinen.

Ihan samalla tavalla vatuloin henkareiden ja sukkien ja vastaavien kanssa.
Ei ole yksiäkään käyttökelpoisia sukkia ihmispololla, mutta niin vaan en kykene tekemään niinkään vaikeaa ja kaikenkattavaa päätöstä kuin ostanpa tästä puntun ihan tavallisia sukkasia.
Henkaripuutetta itkee koko huonekunta, ja minä vain vaihdan jalkaa henkarihyllyn edessä ja mietin että josko kuitenkin jossain toisessa liikkeessä olisi vielä parempia henkareita vielä halvemmalla tai ainakin kivamman värisiä.

Onneksi en saa samanlaisia angstikohtauksia maitohyllyn tuntumassa.

ihan tyhmä päähänpinttymä

Mikä upea päivä: kirkas ja valoisa!
Ja minä kökötän täällä toimiston uumenissa käsi poskellani haaveilemassa ulkoilusta.

*

Olen herkästi päähänpinttyyntyvää sorttia.

Nyt olen kehittänyt itseeni tyhmistä tyhmimmän päähänpinttymän aamiasmuffinseista. Ihan järjetöntä.

Niin-niin, tietysti voisin joku leppoisa viikonloppuaamu laulaaviserrellen leipaista muffinsit ja keitellä vaikka vielä marmelaatitkin kaikessa rauhassa niiden kyytipojaksi, muttakun tämä päähänpinttymä koskeekin arkiaamuja.
Kertakaikkisen järjetöntä.

En halua herätä, enkä varsinkaan nousta yhden yhtä minuuttia aikaisemmin kuin nytkään, ja nykyisellään käytän aamupalan nykertämiseen reilun vartin. Siinä ajassa ei tuostavainhumps leipaista minkäänsorttisia muffinseja.
Että huspois nyt äkkiä sellaiset älyttömyydet!

Semminkin kuin lapseni ovat jokatapauksessa yksissätuumin päättäneet että vihdoin ja viimein kerään niin sanotusti täyspotin ja olen sekä vuoden paras äiti että vuoden hirviöäiti, samana vuonna; toisinaan pystyn siihen jopa yhdessä lauseessa.
Siihen ei kuulkaa moni pystykään.

Esimerkkejä:
laitan ihan hyvää ruokaa (pisteet parhaan äidin koppaan) - mutta pakotan syömään tomaattia ja kaikkea muuta epäilyttävää (pointsit hirviöäidille)
juttelen kaikenlaista (paras äiti) - mutta natkutan, ja jopa huudan (?) toistuvasti sellaisista masentavista asioista kuin pyykkien viikkaamisesta kaappiin (hirviöäiti)
autan läksyissä (paras äiti) - mutta en kerro oikeita vastauksia vaan pakotan katsomaan sanat sanastosta tai sanakirjasta tai laskemaan itse laskut loppuun asti (hirviö, ehdottomasti)

Muffinsirintamalla asia menisi ilman muuta niin että paras äiti leipoo jopa arkiaamuina, mutta hirviöäiti tarjoaa suutapolttelevan kuumia leipomuksia, ja sitä paitsi, ne olisivat tietenkin jotain lannistavan terveellisiä lesekakkusia. Pieleen menisi joka tapauksessa.

Niin että voisiko joku tosi nopeasti aivopestä minut pois siitä kehvatsun aamiasmuffinsipäähänpinttymästä? (mistä se edes ilmestyi, en ymmärrä?)

Haluan tilalle jonkun kivemman päähänpinttymän. Pinttymiä vastaanotetaan!

(pitäisikö se muuten kirjoittaa piinttymä?)

*

On minulla kyllä toinenkin pinttymä.
Taisin luvata itselleni kaikenlaisia palkintoja siitä kun olen ollut niin urhea ja kestänyt kaikki rempan riemut, mutta sitten iski osto- ja tuhlausvastenmielisyys, enkä toteuttanut yhtään niistä.
Nyt olen sitä mieltä että olen suorastaan ansainnut kaikenlaista (ihan kuin kauniissa kodissa ei olisi kylliksi!) ja ne kaikenlaiset ovat tietysti vielä kasvaneet korkoakin.

Aina kun täällä verstaalla rupean johonkin mekaaniseen urakkaan, alkaa päässäni vaeltaa kaikenlaisia kivuuksia, jotka mielestäni tarvitsen ja olen ansainnut ja jotka minun kuuluu saada nyt heti.
Töitten jälkeen sitten vaellan johonkin kauppaan hipelöimään niitä ihanuuksia.
Se pinttymä kun on semmoinen, että katsellaan vain eikä ostella.
Kohta on jo perässäni joku myymäläetsivä että tuolta se hullu taas tulee lasittunut katse silmissään räpelöimään.

(kyllä se varmaan on piinttymä; ei pinttymä)

suloinen joutilaisuus

Mikä viikonloppu!
Suloisen joutilas.

Perjantaina söimme roskaruokaa, pintasiivosimme ja ehdin ihanalle lenkille. Lenksa päättyi talon edessä olevalle niitylle, huikaisevan korkean ja kirkkaan tähtitaivaan alle.

Lauantaina kävin kirjastossa, en ostanut kaupungista mitään, herkuttelimme pizzalla ja otin päiväunet. Päiväunet!
Minä en koskaan ota päiväunia. (viime joulupäivä on elämäni paras päivä: otin kolmet päiväunet yhtenä päivänä. Kolmet!)

Sunnuntaina kävin minilenksalla - ei noussut jalka - söimme hyvin ja vetelehdimme niin paljon että olimme lopulta ihan ärtyisiä.
Suloinen joutilaisuus.

No, vastapainoksi mietinkin nyt, mistä kammesta kone tähän viikkoon käynnistyisi.

*

Pikkusisko teki uuden ammatinvalinnan: hän päätti ruveta julkkikseksi.
Hän antaa lauluntekijöille noin vuoden aikaa tehdä hänelle soveliaan laulun, sitten hänestä tulee kuuluisa.
Yritin vähän vihjata, että josko vaikka sitä odotellessa vähän laulelisi ja hankkisi esiintymiskokemusta ja viuluakin voisi treenata.
No nää-äfst, viulu on tyhmää ja sitä paitsi yleisölle esiintyminen on tosi pelottavaa.

tuurilenksaaja

Perjantaitunnelmissa.

Tiedättekö tuurijuopot?
Minä olen tuurilenkkeilijä. Jos käy hyvä säkä, on aikaa ja säätilaa, lenksaan. Ja jos käy tosi hyvä säkä, saan oikein putken päälle.
Jee.
Yritän orientoitua siihen että tänään ennen saunaa ehtisin viikon toiselle (vai kolmannelle?) happihyppelylle.
Ei näillä eväin kyllä kunto kohene tahi vyötärö ohene.
Mutta on hauskaa.

*
Mietin aamulla että miksi tämä päivä on niin epäperjantaimainen ja pikemminkin varsin torstaimainen tai muutaimainen ja miksi koko viikko on ollut jotenkin niin kovin takkuinen ja epämääräinen.
Varmaan siksi, että maanantai on ollut ainoa lähes normaali päivä.
Tiistaina en ollut verstaalla vaan muualla seminaareilemassa.
Keskiviikkona poti lapsi ja kissa melkein teki kuolemaa.
Torstaina poti toinen lapsi ja kun se saatiin tolpilleen, sairastui se ensinnä potenut uusiksi. Kissa kyllä alkoi sentään korjaantua.
Ajattelin, että ei ihmekään kun en tiedä viikonpäivistä enää mitään. Ryhti ja rytmi puuttuu ihan kokonaan, sisäinen päiväjärjestysuskovaiseni on aivan kuutamolla.

Kun aamuna muutamana työnsin antibioottia kissan kitusiin, totesi hraH: "sä alat olla aika taitava näissä hommissa".
Varmaan totta. En paljoa kysele että maistuisko lääke. Ruikkaan kitaan vain, joko lapsen tai kissan. (lapset onneksi ottavat jo aika vapaaehtoisesti)

Kissa kyllä pistää hanttiin kaksin tassuin ja kihisten. Ja vaahtoaa jälkikäteen kuin vesikauhuinen, kauhea metrikuola seuraa pärskivää kissaa.
Jee sillekin.

syvän ilon hetkiä

Potevat lapset ja kissa.
Lapset vuorotellen, kissa omia aikojaan.

Zisäinen zen ja muutama muu juttu jatkuvassa ja kokonaisvaltaisessa hakusessa: tämä on niin tätä, elämää.

Yhtenä iltana kun romahdin nääntyneenä ja nälkäisenä sohvannurkkaan keskusteltuani useita hetkiä syvällis-henkistyneesti esiteini-ikäisteni kanssa - ensin yhden ja sitten toisen - ajattelin ja valaistuin.
Nämä päivät, joita halkovat elämää suuremmat kriizit (luokkakaverit eivät leiki niitä leikkejä joita kuuluisi; tuleeko luvaton poissaolo jos menee matikkakilpailuun) ovat juuri niitä Päiviä ja Hetkiä.
Näissä hetkissä maksautuvat takaisin kaikki valvotut yöt, jokikinen kurahaalarikamppailu ja vesilätäkköön päätynyt itkupotkuraivari: ne puhuvat, uskoutuvat, miettivät, jakavat.

Useimmiten, enimmäkseen ja voittopuolisesti tunnen olevani nääntynyt, hikinen, voimaton ja aivan pallo hukassa (ja toisinaan - kuten eilen, lisäksi vielä pahanhajuinenkin, eläinlääkärireissun ja sairaan kissan jäljiltä).
Silti nämä hetket ovat pohjimmiltaan syvän ilon hetkiä.

välihuomio tohinapäivänä

Entinen elämäni lipuu kuvanauhana silmieni editse.

Isoveljen puheisiin ovat ilmestyneet tytöt.
Ei vielä tytöt tai Tytöt. Puhumattakaan siitä, että olisi Tyttö.
Mutta ihan varmasti tytöt. (vrt. "meidän luokan tytöt")

Tähän asti olen elänyt siinä vakaassa käsityksessä että tasaisen ja leppoisan esikoiseni rinnakkaistodellisuudessa ei vastakkaista sukupuolta ole olemassakaan, tai ainakaan sitä ei olemassaolevaksi tunnisteta.
Siskoja lukuunottamatta.

Olen kuullut mainittavan myös s-sanan. (vrt. "A seurustelee yhden meidän luokan tytön kanssa")

Pysäyttäkää tämä maailma, minä en ehdi mukaan!

maanantaissa taas kerran

märkää-kylmää-pimeetä, liian nopeasti ohihurahtanut viikonloppu.

Lauantaina oli meillä päivällisvieraita, sunnuntaina olimme itse vieraina.
Siihen sekaan vähän säbätreeniä ja -peliä, muutamiin kokeisiin kertaamista ja yleistä viikonloppuasioiden hoitoa.
Kyllä niin olisin voinut yhden päivän lisää jatkaa oleilua ja seurustelua. Sitä ei koskaan ole liikaa: tärkeiden ihmisten kanssa olemista.
Ja sunnuntaista ainakin jäi puuttumaan koko viikonlopun paras hetki: se, kun läpikylläisenä saa rojahtaa sohvanmutkaan seuranaan kupillinen kuumaa kahvia, hraH ja telkkarin Frasier.

*

Viime viikon loppupuolella sain valtakunnanmediasta triplahepulin.
Ensin kerrottiin, mitä kaikkea kivaa saisikaan rikkaiden rahoilla, melkein samaan hengenvetoon ja ainakin samana uutispäivänä kerrottiin lapsiperheiden yksinäisyydestä, köyhyydestä ja avuttomuudesta. Siitä, että köyhyys ja syrjäytyneisyys periytyy, että ei osata suunnitella ja ennakoida, että rahat eivät kertakaikkiaan riitä.
Edelleen samaan uutissyssyyn mahtui se kuningasajattelija, jonka mielestä lapsilisät ovat turha keksintö, ainakin pienituloisille. (Suurituloisten lapsillehan se onkin tarpeellinen ja oiva pesämuna, järkevään rahastoon sijoitettuna!)

Ei muuten, mutta lasten viitekehysten laitamilla - koulukavereissa lähinnä - on sellaisiakin perheitä, joissa ihan oikeasti sinnitellään, päivästä toiseen, niin hyvin kuin osataan. Joskus toisinaan ne tarinat tulevat meille kotiin asti.
Se on ihan hirvittävän surullista.

Voin olla samaa mieltä siitä, että kaikki eivät osaa ja kykene elämäänsä hallitsemaan. Voin olla melko varma siitä että toisinaan syrjäytyneisyys periytyy, kulkee perheessä.
Mutta kaikki elämänhallitsemattomuus ja osaamattomuus ei aina ole itseaiheutettua.

Voiko elämänhallintaa opettaa?

*
Tiedättekö muuten, mikä on hauska sana?
Positroniemissiotomografia.
oo:t menevät siinä jotenkin niin hauskasti. Kuulin sen yksi aamu radiosta uutisissa ja se jäi koko päiväksi päähän.
posi-troni-emissio-tomografia.
Alku pitää sanoa hitaasti: posi-troni ja sitten tosi nopeasti emissiotomografia. Ihan yhdellä hengenvedolla.

Ja toinen aika hauska sana on kvanttikryptografia.
siinä meinaavat mennä ärrät sekaisin. Melkein väkisin meinaa sanoa krantti. Tai kvrantti.
Kokeilkaa vaikka!

helouviinikriisi

Viikko on hurissut ohi tavanomaisia latujaan, kriisiä kriisin perään, luonnollisesti.

Kriiseistä suurin oli ilman muuta Pikkusiskon helouviini-kriisi, minä kun en ole mikään hallouwiinimyönteinen hahmo, enkä mitenkään jaksaisi kovin suurella sydämellä noihin kekkereihin paneutua.
Ihan avoimesti tunnustan, että olen oikein kaivamalla kaivanut itselleni hallouwiinipoteron jossa lymyilen synkeissä ahdasmielisissä ajatuksissani.

Pikkusiskon pitää viedä kouluun karkkia viidellä eurolla ja ippeen kolmella, yhteensä siis kahdeksalla eurolla. (ainakin sillä lapsella on matikka hallussa!)
Minun ahtaassa mielessäni kolmenkin euron karkkinyssäkkä on ihan liikaa, varsinkin kun on kyse Pikkusiskon kokoisesta ihmisestä. Kahdeksalla eurolla saa luultavasti karkkia enemmän kuin mikä on lapsukaiseni elopaino. Ja joka tapauksessa enemmän kuin mikä on hänelle hyväksi.

Vielä enemmän vastusta on ollut naamiaisasusta. Olisi pitänyt saada olla vampyyripaholaislepakko. Ja siis nimenomaan semmoinen vampyyripaholaislepakko, jonka naamiaisasu olisi hankittu jostain kaupasta. Semmoinen ihan oikea puku.
Minähän en latin latia pistä sellaiseen keinokuituhirvitykseen.
En.
Enkä varsinkaan mihinkään vampyyripaholaislepakkoon. Ei minun pieni tyttöni. Todellakaan.

Kiertelin tiimarit ja vastaavat ja yritin löytää lähinnä sopivan kompromissin: sellaisen jonka itse voisin hyväksyä ja joka kuitenkin olisi riittävän kammottava ja hirvittävä ja naamiaisasumainen.
Jonkun roinapuodin hylkiöhyllyltä löytyi lila hämähäkkipanta ja samanvärinen hämähäkkinaamari. Kotona kaivettiin kaapista mustat sukkikset, musta paita ja musta minimekko ja kruunattiin kokonaisuus itsevirkatulla mustalla paljetteja säkenöivällä hartialiinalla (hämähäkin seitti /lentohämähäkin siivet)
Riittävän hirvittävältä näytti ja lapsukainen vaikutti ainakin aamulla tyytyväiseltä. ("toivottavasti kellään eioo samanlaista")

Karkkikriisin ratkaisin ostamalla normipussillisen aakkosia. Tiedättekö paljonko sellaisessa normaalikokoisessa pussukassa on karkkia?
Yli kolmesataa grammaa. Kol-me-sa-taa! Pikkusisko ei syö mitään kolmeasataa grammaa. meillä muutenkin syödään arkielämässä aika vähän karkkia, enempi herkutellaan kaikenlaisilla leipomuksilla.
Että hyvää koulupäivää vain, kaikki opettajat ja koulukeittiön henkilökunta myös!
Annostelin pussillisesta kolmanneksen Pikkusiskon mukaan ja työnsin pussinjämät ruokakaapin ylimmälle hyllylle hernekeiton taakse piiloon. Niillä suoriudutaan vielä yksistä pikkujoulukekkereistäkin.