perjantai 17. marraskuuta 2017

Lähestyvän viikonlopun kriizi

voi hyvät hyttyset sentään että ihan alkoi huimata ja korvissa kuulua hurinaa, kun tajusin että olen melkein ihan yksin melkein monta tuntia lähestyvästä viikonlopusta.
Yksi teineistä on reissussa koko viikonlopun - perjantaista sunnuntaihin; yksi on näillä näkymin liesussa lauantaina; yhdellä on töitä perjantaina ja sunnuntaina, ja Lehtorikin on maailmalla perjantain ja lauantain.

Ensin ajattelin että menen yöksi hotelliin ja syön joutilaan hotelliaamiaisen, mutta havahdus!
Täytyykin aamiaisruokkia se lauantaiaamuna maailmalle suikahtava lapsukainen. En halua jättää sitä yksin huseeramaan itseään maailmalle, muuten se lähtee pelkän korpun voimalla kokopäiväretkelle. Kun hengitän niskaan riittävän kovaäänisesti, se omatoimikokkaa kunnon brunssin itselleen.

No sitten ajattelin että menen koko perjantai-illaksi johonkin joutilaasti lukemaan, mutta kotiinjäävä teini huomasi tilaisuutensa tulleen ja alkoi kuumeisesti tarvita kaupasta yhtä sun toista ja haastoi kauppakierrokselle.

No, on siinä kumminkin melkein monta itsenäisen itsekästä tuntia kaikenmoiselle omatoiminysväämiselle.

Voin vaikka...leikata kissojen kynnet ja-ja-ja...

*
Parempaa kuin mikään mitä ikinä sitten todellisuudessa teenkään on tämä voitonriemuisen vapauden tunne ja kaikki ne potentiaaliset mutta täysin toteuttamiskelvottomat suunnitelmat, joita mielikuvitukseni päähäni juuri nyt syöttää.
(esim. tapetoi koko eteinen! rakenna pororumpu! kävele niin kauas kuin jaksat! maalaa taulu! lue viisitoista kirjaa! maalaa kirjahylly! siivoa kaikki huoneet kerralla kuntoon! ja vaatekaapit! ja astiakaapit!)

torstai 16. marraskuuta 2017

villit vanttuut

Olen pitänyt taukoa kutomisesta useamman vuoden: koko kroppa tuli siitä jossain vaiheessa kipeäksi ja kurjaksi.
Tänä syksynä päätin ottaa elämäni riskin ja nykertää jotain pientä, vaikka sitten kerros kerrallaan.

Hajahuomioita:

1. ei se ollutkaan ihan niin pahaa ja kipeyttävää. Jos maltoin nykertää alle puoli tuntia kerrallaan

2. ei se ollutkaan ihan niin kivaa kuin muistin. Hitsivieköön, esim. lapasia täytyy tehdä kaksin kappalein!

3. Puoli tuntia on naurettavan lyhyt aika, jos meinaa joskus saada jotain valmista. Varsinkaan jos ei tee sitä päivittäin.

4. miksi kässänopeni opetti, ettei kunnon käsityössä ole yhtään solmuja? Miten ne langat oikein kuuluisi päätellä? Teenpä niin tai näin, lopputulos on julma.


Tarkoitukseni oli osallistua Naistenpankin kuvakisaan Villeillä Vantuilla, mutta erinäiset syyt - lähinnä riittävä puolituntisten puute - viivyttivät valmistumista.

Tässä ne nyt kuitenkin ovat:

Villit Vanttuut #neulonaiselleammatti #naistenpankki

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

ad absurdum

Kävin illalla kävelemässä.

Yhdellä nurmikonlämpäreellä sorhotti perhe taskulamppujensa kanssa: isä ja äiti ja pari isompaa koululaista - melkein teinejä jo -  sekä koira.
Mietin että onkohan joku lapsista kadottanut avaimensa tai jotain muuta tärkeää.

miehen ääni: onks toi meidän kakka? otanko mä sen?
*epäselvää mutinaa*
miehen ääni: niin-niin mut mikä noista on meidän kakka?
*lisää epäselvää mutinaa*
miehen ääni: no minkä mä noista otan? höyryääkö se? hei, näättekö, mikä noista höyryää?

Pitäisiköhän koirajalostustoimikuntien keskittyä yhdistelmiin, jotka tuottavat pimeässä hehkuvaa, monogrammein koristeltua kikkaraa?

tiistai 14. marraskuuta 2017

talvikausiangst

talvikausi meinaa hyökätä kimppuuni, murehdin kaikkea öisin.
Jos ei ole todellista murehdittavaa (ei ole), keksin niitä.
Syökö yksi tarpeeksi, syökö toinen liikaa?
Jos yksi käy töissä, niin ehtiikö se opiskella? Pitäisikö toisen mennä töihin että se jotain oppisi?
Opiskelevatko ne tarpeeksi? Entä jos ne opiskelevat liikaa? Tai liian vähän?
Olenko liian kiva vanhempi? Vai olenko kukaties liian hankala ja vaativa?
Voinko pistää jalat suoraksi, jos kissa makaa jaloissani?
Jos en suorista, niin puudunko liikaa?

Voi murheenkryyni ja talvikausi!

**



perjantai 10. marraskuuta 2017

torstai-ahd.

Kauppatorin kulmilla vaeltelee kerjäläisiä.

Eilen, tavallisen työpäivän jälkeen, kävin tekemässä täydennysostokset ja tönötin väsyneenä ja puoliärtyisänä odottamassa bussiani, kun yksi vakikerjäläinen käveli kipponsa kanssa ohitse.

Tällä kertaa hän ei jättänyt minua rauhaan.
Helskytteli kurjaa kippoaan ja puhui kieltä jota enimmäkseen en ymmärtänyt enkä tunnistanut.
Pudistelin päätäni että ei-ei, en anna mitään.
Hän alkoi kolpata ostoskassissani: bred, bred? my baby?

Minua otti päähän ihan vietävästi, mutta lykkäsin käteensä paketin paahtoleipää että pääsin eroon koko jurpituttavasta tilanteesta ja takaisin omiin ajatuksiini.
Kerjäläinen lähti leipä kainalossaan.
Minä mietin, että toivottavasti se edes syö sen eikä heitä pois.

Kun tulin kotiin, sanoin lapsille, että piti olla lämpimiä leipiä, mutta kerjäläinen vei leivät.
mitä? annoiksä meidän ruuat jollekin kerjäläiselle?

*

Koko tämä kerjäläistouhu sieppaa minua kuupasta älyttömästi.
Haluan uskoa siihen, että asumme hyvinvointivaltiossa, jossa ihmisen ei henkensä pitimiksi tarvitse kerjätä.
Puutetta on, sen tiedän. Rahat eivät riitä ja töitä ei ole.
Mutta silti haluan uskoa siihen, että ihmisestä pidetään huolta.
Edes jollain tavalla.

Joka kerta näitä ihmisiä nähdessäni mietin, että jos annan rahaa, tuenko ihmiskauppaa?
Jos en anna, suistanko jonkun kurjuuttakin suurempaan kurjuuteen?
Kumpikin vaihtoehto tekee minusta ärtyisän ja huonoa omaatuntoa potevan.

Tämä horjuttaa uskoani yhteiskuntaan ja ihmisen omiin mahdollisuuksiin rakentaa toiveikas elämä.
Ja siihen myös, että järjestöjen kautta annettu apu olisi täsmällisempää ja kohdennetumpaa.



torstai 9. marraskuuta 2017

Omituisia kodinapuvälineitä

Maailmassa on hirmu paljon asioita, joita en käsitä.


1. haudekattila
Olen sen verran ollut hereillä sekä fysiikan että kotitalouden tunneilla ja kävin joskus jonkun marttojen kokkauskurssinkin että tiedän kyllä haudekattilan toimintaperiaatteen.
Ja olen käytellyt haudekattilaa lähes päivittäin ihan vuosikausia.
Minulla on itse asiassa kaksi haudekattilaa. Iso ja pieni.

Silti pysty kertakaikkiaan uskomaan, että haudekattila toimii.
Joka kerta, ihan jokikinen kerta, olen varma siitä, että ruoka jää vajaaksi.
Kaikkein hämmentävintä on tehdä suklaakiisseliä haudekattilassa. 
En vain usko että valmista tulee.
Juuri kun olen luopumaisillani toivosta ja heittämäisilläni kylmän ja kokkareisen suklaakeiton viemäriin, vips! 
Kiisseli kiisselöityy ja alatinälkäiset kirmaavat onnellisina tupaan.

2. tiskikone.

Meillä oli ensin superhyperhieno, jonka lastaaminen oli vaikeaa, ja joka oikutteli koko ajan ja erityisesti minulle (se mustasukkainen grr.n tiskieukko). 
Nyt meillä on yksinkertaisen karu, lähestulkoon itäsaksalainen malli, ja se on helppo lastata ja toimii (silloin kun muistan laittaa vesihanan auki). Siinä on kaksi nappia ja sitten vielä on ja off.
Miten voi olla että karumpi on parempi?

Enempi kyllä vielä ihmettelen että miten ne astiat löytävät paikoilleen linkouksen jälkeen.


Mitkä kodinapuvälineet ihmetyttävät ja kummastuttavat sinua arkena?
Jaa kummastuksesi!

lauantai 4. marraskuuta 2017

ruokalista-taloudelliskriizi

Superäiti Pinkki herätti minut taas pohtimaan taloudellisuuksia.

Tai aloitetaanpa alusta.

Yksi lapsista meni pari viikkoa sitten vähän epäkuntoon, se vaati yhden yön sairaalassa ja koko joukon lisätutkimuksia.
Koska kuulumme isoon italialaishenkiseen (joskaan ei italialaiseen!) perheyhteisöön, olemme saaneet lukuisia kotilääkäreiden mielipiteitä sen virallistodellisen lääkärillisen mielipiteen lisäksi.
Yleinen mielipide (joskaan ei lääkärin) on sellainen että epäkuntoinen lapsukainen on ylirasittunut.
Hän tarvitsee selvästi kodin hoivaa ja runsain mitoin ravitsevaa tuhtia kotiruokaa ja ylenmäärin hemmottelua.

Tämä ja tilini saldo aikaansaavat minussa tarmokkaan marttahenkisen tarpeen olla taloudellissäästäväismarttamainen reipas äiti-ihminen.
Täytyy ruveta keittelemään sakeaa rasvaatursuavaa höyryävää kanakeittoa mahdollisimman edukkaasti, siispä suunnittelemaan ruokalistoja ja harjoittamaan taloudellista ostantaa.

Onneksi ihmeellisen intterwebin uumenista löytyy roppakaupalla hyviä ohjeita taloudelliseen elämään.
Niin kuin vaikka että kuinka selviytyy syömingeistä 50€:llä viikossa.
Voin kätevästi tiivistää jutun juonen: pistä joku toinen maksamaan syömingeistäsi.
Esim. tankkaa työpaikallasi kauraleipäesittelyssä kauraleipää ja mene poikaystäväsi kanssa syömään ja pyydä häntä hoitamaan lasku. (mikä työpaikan kauraleipäesittely ja kuka poikaystävä? kysyn vaan)

Aion siis - jo taannoin kehitellyn suunnitelman mukaisesti - hajauttaa teinit syömään muiden nurkkiin. Sillä säästyy aimo penni.

Siltä varalta, että ne kumminkin syövät kotona, niin ruokalistalla lähiaikoina:
- ryynärit ja lohkoperunoita (siitäkin huolimatta että yök-en-syö -indeksi korkeahko)
- uunikala ja perunamuusi
- bataatti-kanakiusaus
- kanapata
- kanapyörykät

Aika paljon kanaa; mutta se on halpaa-helppoo-nopeeta.
Ja kelpaa suunnilleen kaikille