keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Konnotaatio

Hyvän kielipoliittisen alkuviikon kouhauksen sai aikaan Aamulehti, kun lupasi poistaa sukupuolittuneet nimitykset palstoiltaan.

Mukavaista keskustelua aiheesta tietysti kaikilla mahdollisilla palstoilla ja kaikissa mahdollisissa medioissa.

Ihan semmoista tässä pohdiskelen, että millaisella tavalla siivotaan konnotaatiot ihmisen päästä?
Että vaikka nimitys olisi kuinka neutraali, niin kuinka järjestetään semmoisella tavalla, että päässä on myös neutraali?
Kun minulla ei ainakaan ole.

Esim. asiamies on ihan selvästi tiukka nutturapäinen kermanväriseen jakkupukuun pukeutunut henkilötär.
En kuuna kullanvalkeana ole tavannut ensimmäistäkään asiamiestä, mutta selvästi on tiukka henkilötär hän.
Milläs nyt hänet sukupuolineutraloin?
Vaikka kuinka yritän, niin pysyy jakkupuvussaan ja nutturassaan, ja tiukat tummasankaiset lasitkin hänellä on.

Palomies puolestaan on aika kasvoton tapaus, koska hänellä on se kypärä. En näe, mitä sorttia on, kun vain luumuilee siinä pelastusasussaan ja kypärässään.
En vaikka kuinka yritän. (en edes vaikka olen nähnyt semmoisen kalendäärin jossa ei ollut kypäröitä eikä juuri paljoa muutakaan pelastustyypeillä yllään. Heti kun pistää kypärän, niin katoaa sukupuoleus)

Lääkäri on ilman muuta mies, vaikka missään kohtaa sanassa ei niin väitetä.
Ei auta mikään. On mies.
Vaikka varmasti olen ollut enempi leidilääkärien vastaanotolla ja saanut heiltä sitä paitsi parempaa palvelua kuin herrapuolisilta kollegoiltaan.
Mutta silti on mies hän.

Pallopoika on joku jolla on valkoiset vaatteet ja juoksee wimbledonissa ja en tiedä, kumpaa sorttia on. Valkoiset vaatteet pitää olla.
Eduskunnan puhemies on riittauosukainen. (tai joku vähän sinnepäin, pelottava kumminkin)
Talonmiehellä pitää olla luuta, tai siis minun päässäni hänellä on luuta. Semmoinen jolla voi jahdata.

Kun minun mielestäni ei sillä nimityksellä ole oikeastaan mitään tekemistä sen asian kanssa, kummoisessa asussa se tekijäheppu /-hepputar päähäni ilmiintyy.
En ehtinyt kaikkia nimityksiä pohtia kun jäin jumiin riittauosukaiseen niin pelottavalla tavalla. Ja luutaan.

Että josko nyt saisin kaikenkattavat ohjeet yleiseen konnotaatioideni sukupuolineutraalistamiseen?





tiistai 19. syyskuuta 2017

vanhempainilta-angst

Eilen oli yläkoulun avajaisvanhempainilta seiskaluokkien vanhemmille.

Tänään käytin puolet pyörämatkastani laskemalla montako vanhempainiltaa on ehkä vielä jäljellä.
Pääsin suunnilleen kymmeneen:

Isoveli: kirjoitukset/jatko-opinnot -vanhis (1 kpl)
Isosisko: ekaluokka, tokaluokka, kirjoitukset /jatko-opinnot -vanhikset (3 kpl)
Pikkusisko: valinnaisaineet, kasiluokka, ysiluokka, keskiasteinfo + 3xjatko-opintopaikan vanhikset. (n. 7 kpl)

aaaaargh.

Mutta ei hätää, kerrankin laatulehti on ajan tasalla.

Minä persoonakohtaisesti en tykkää:

1. voidaako sopia -vanhemmat.
Yhdessä vanhempainillassa: voidaanko sopia että kaikki luokan oppilaat laskee aina kaikki matikan lisätehtävät?
Meinasin kysyä että voidaanko samalla sopia että kaikki luokan oppilaat tekevät myös aina kaikki kieliopin lisätehtävät ja uskonnon pohdinnat.
Onneksi se silloinen opettaja oli ajan tasalla ja sanoi, että oppilaat tekevät omantasoisiaan tehtäviä.
Onneksi tänä vuonna ei ollut yhtään voidaanko sopimista.

2. Oudot pyynnöt
Opettajat voisivat laittaa jotain tietoa ja viikkokuulumisia wilmaan, että miten tässä luokassa menee. (Yläkoulussa; kysy lapseltasi, kyllä se tietää!)
Ja tietoa oppisisällöistä (lue vaikka koulukohtainen opsi ensin ja sen jälkeen se lapsen oppikirja, kyllä siitä oppisisällöt aukeavat, ja kysy vielä lapseltasi, mitä koulussa tehdään)
Sanakokeet ja muut pikkukokeet heti wilmaan (yläkoulussa! kyllä nuoren pitää jotain tehdä itsekin, niillä on listat kyllä)

3. opettajat joiden nimi on Tosiaan
Nuoriso tietää Tosiaan -nimisiin henkilöihin kohdistuvan angstini, ja tulee aina vanhempainillan jälkeen kysymään illan saldon. (tiedätte kyllä: Mun nimi on Tosiaan-Ville). Olen ruvennut pitämään tukkimiehen kirjanpitoa muistikirjaani, koska se on niin ärsyttävä maneeri.
Tuoreimmassa illassa oli yksi Tosiaan ja yksi opetti Tosiaan luokkaa. Hyvä tietää sekin.

muistiinpanot vanhempien palautekeskustelusta


Yksi vanhempi kantoi murhetta äikänopen lukulistasta, kun siinä nyt lukeilla olevassa kirjassa mainitaan stiletti ja kuoleekin joku.

*

Osallistun vuodesta toiseen sitkeästi vanhempainiltoihin, koska perusopetuslaki velvoittaa kodin ja koulun väliseen yhteistyöhön mm. oppilaan arvioinnin ja koulun kehittämisen osalta. Nämä piinalliset illat ovat sitä. (grr.)
Aina ja ihan joka kerta ne illat ovat samanlaisia.
Kertakaikkiaan, vuodesta toiseen.

On noita nillejä varmaan enempikin, mutta en jaksa enää etsiä.

*







maanantai 18. syyskuuta 2017

Kiitollisuushaaste

...lipsahti maailmalle keskeneräisenä..


Sain Birgitalta (Skool ja kulaus -blogista) kiitollisuushaasteen. Tarkoituksena on kertoa viikon kiitollisuuden aiheista ja haastaa 3 bloggaajaa mukaan.



Maanantai
Päivä, jossa olisi ollut aihetta monenmoiseen epäkiitollisuuteen: kun herää aamuyöstä siihen, että kissa oksentaa täyttä höökiä ja aamulla pesukone lyö jumiin ja tietää että päivällä täytyy viedä pyörä huoltoon ja illalla on kokous, löytyy tunneskaalalta enimmäkseen muuta kuin kiitollisuutta.
Maanantai oli hyvä päivä.
Vein pyörän huoltoon ja juttelin Ihanan Oman Pyöräkauppiaskorjaajan kanssa. Todettiin yhdessä, että kulkupeli on juuri tarpeisiini sopiva ja kun sille saadaan vuosihuolto tehtyä, se pelittää taas seuraavat parituhatta kilometriä.
Tuli hyvä mieli, ilo ja kiitollisuus hyvästä palvelusta.
Kävelin korjaamolta kotiin ja syväluotasin elämääni.
Tulin siihen tulokseen, että olen onnellinen ihminen: minulla on kaikki mistä ikinä olen haaveillut ja mitä ikinä olen kuvitellut.
tämmöinen oivallus vesittää aika äkkiä viikon kaikki muut kiitollisuusaiheet, mutta niin se vain on.

Tiistai
Sain fillarin huolloista, ja johan kulkee taas.
Iltatöitä, tulin kotiin ja palelin, olisin halunnut mennä kuumaan suihkuun ja syödä, mutta päädyinkin preppaamaan nuorta musan kuuntelutehtävässä.
Ensin ärsyynnyin ja kirskuttelin hampaitani, mutta saimme teinin kanssa asialle omstartin ja illasta tuli hyvä - vaikka epäilenkin kykyjäni musiikkikasvattajana (se ei tuntenut Paranoidia eikä Smoke on the Wateria; jopa minä tiedän ne!).
Iltakymmeneltä olin edelleen paleleva, suihkun tarpeessa ja nälissäni, mutta täynnä iloa ja kiitollisuutta nuorisostani. On ne metkoja tyyppejä.

Keskiviikko
Ehdin sisustusmessuille, ja messuilla istahdin tunniksi messuhälinästä sivuun. Sain kirjoitettua pitkään vaivanneen ajatuksen sanoiksi, se lakkasi vaivaamasta.
Kiitollisuus, keveys, ilo!

Torstai
Viikko-ostokset; kiitollisuus, kun homma hoitui tavallista nopeammin ja tehokkaammin.

Perjantai
Iltakävely teinin kanssa, kiitollisuus hyvistä, syvistä keskusteluista ja kauniista säästä.

Lauantai ja sunnuntai
Poikkeuksellisesti työpäiviä. Viikonlopun rupeamat ovat työssäni usein yhtäaikaa todella mukavia ja todella turhauttavia: tähänkin viikonloppuun mahtui lähes koko ihmisestä löytyvä tunnekirjo.

Lauantain työpäivä loppui ajallaan, ja pohjattomasta väsymyksestä huolimatta jaksoin lähteä Lehtorin kanssa katsomaan vielä peliä. Istuimme kantapaikassa, minä cokikseni ja hän kahvinsa kanssa, luin iltapäivälehdet ja seurasin peliä sivusilmällä. En seuraa aktiivisesti mitään urheilulajia, mutta futismatsiin minut on helppo houkutella kaveriksi. Siinä on kumminkin pari tuntia aikaa pohtia elämää.
Kiitollisuus ja ilo parisuhteesta, siinä on hyvä olla.


Sunnuntaina paistoi aurinko - kiitollisuus hyvästä säästä, se teki työpäivästä miellyttävän.






Kiitollisuushaasteeseen mukaan ainakin valoisa Taru, Satulinnan Tuija ja Tuula Oman katon alta!



perjantai 15. syyskuuta 2017

viestintää

saako leuhkia?

Leuhkin silti.


Yhtenä iltana teini tuli olkkariin:

Hyvä, kun te nyt ootte molemmat siinä niin mulla on asiaa. Mua harmittaa ihan hirveästi kun musta tuntuu että mä olen ainut joka laittaa sähköhammasharjan latautumaan. Että jos tekin voisitte välillä laittaa sen, kun mua harmittaa että akku loppuu aina just silloin kun mä olen harjaamassa hampaita.


Sisäinen viestijä minussa havahtui, mieleni teki nousta seisomaan, aplodeerata ja vetäistä porilaisten marssi kattilankansilla ja huuliharpulla; täydellinen minä-viesti.


Nousinko seisomaan?
Rymistinkö kattilankansilla sen metkan takapotkun?
Vielä mitä.
Vastasin nyrpeästi kypsästi  mä en ainakaan ikinä käytä sähköhammasharjaa, että ei oo mun vika.

Sille ei niinkään tehnyt mieli aplodeerata.

torstai 14. syyskuuta 2017

Sisustusmessuilla

Voitin Satulinna -blogin arvonnassa liput Habitare-messuille.

Olipa elämys - en nimittäin olisi missään tapauksessa tullut lähteneeksi messuille muuten.
Töissä on tohinaviikko, eikä sisustaminen noin ylipäätään ole tällä hetkellä keskiössäni.

Lähdin messuille hyvin lyhyellä varoitusajalla: vielä tiistai-iltana en uskaltanut hankkia junalippua, vaan tein lähtöpäätökseni vasta keskiviikkoaamupäivällä.
Samasta syystä en saanut kaveria mukaani, kukapa sitä niin nopealla aikataululla olisi lähtövalmiina.


Hyvänen aika että on maailmassa kauniita esineitä ja kekseliäitä suunnittelijoita!


Ekologisuus, kierrätys ja vihermaailmat ovat selvästi pinnalla. Vastuullisuus, erityisesti vastuullinen tuotanto - tai vaihtoehtoisesti kotimaisuus - nostetaan vahvasti esille erityisesti nuorten suunnittelijoiden tuotannoissa.


Can design solve problems - esittelypisteellä vietin hyvän tovin ihmettelemässä vastuullisen kuluttamisen ja vastuullisen tuottamisen kysymyksiä.




Ihastuin kirjahyllyyn; valitettavasti kirjastomme ei mahdu tähän.


Puufillarit sykähdyttivät. Voisikohan sen maalata mieleisekseen?



Ainoa sisustuselementti, jonka harkitsin ostavani: kissan kiipeilypuu. Lauma on nimittäin kiivennyt nykyisen puunsa hajalle, eikä se muutoinkaan ole mikään kovin kaunis esine.
Eläinkauppa Faunattaren kokoelmiin on tuloillaan Kattiset -sarjaa: seinään kiinnitettäviä raapimis- ja kiipeilyelementtejä. 
Kekseliäitä ja mukavan näköisiä elementtejä - aloin heti haaveilla sellaisista!

Kissahuonekalut ovat todellinen haaste suunnittelijalle ja sisustajalle. 
Kissapuun tulisi olla keskeisellä paikalla, koska kissat haluavat olla siellä missä tapahtuu. Ja yleisesti ottaen kissapuut ovat - anteeksi vain - aivan susirumia kalusteita.
Meidän hentoiset tytsimme ovat maine cooneja, jotka keskenkasvuisinakin ovat reilusti normaalia kotikissaa suurempia eläimiä (ja Viiru puolestaan on muuten vain lihava), eli kissojen paino- ja koko asettavat nekin vaatimuksia kiipeilypuulle. Metrinen tolppa ei pysy pystyssä eikä kestä kissojen painoa.

Viime aikoina markkinoille on tullut ja tulossa tällaisia kekseliäitä ja tyylikkäitä kalusteita.
Seuraavana haasteena onkin sitten seinän kantokyky. Jos puuhun jysähtää kymmenen kiloa kissaa, kestääkö seinä?
Meillä talouden keskeisillä paikoilla on valitettavan vähän kantavaa ehjää (siis ovetonta tai ikkunatonta) seinäpinta-alaa.
Vahvaan harkintaan kumminkin.

Varsinaisesti minulla oli messujen suhteen vain yksi agenda: käydä tunnustelemassa hamam-pyyhkeitä, niitä kun on niin monessa paikassa viime aikoina hehkutettu.
Olivat justiinsa niin ihanan pehmeitä kuin olin kuvitellutkin.

Messutuliaisina kotiin lähti Linalta neljän pyyhkeen kokoelma. Nuoriso totesi saman kuin minäkin: ihanan pehmeitä, ja koska taloudessamme on lievää taipumusta sanavääntelyyn, pyyhkeet ristittiin hetimmiten haminami-pyyhkeiksi.

Koeajamme ja tilaamme lisää ja suurempia, jos ovat toimivia.




**

Varsin mukava ex tempore -messureissu, kiitos messulipuista Tuija!

tiistai 12. syyskuuta 2017

ällöhöpösymbioosioireilija

Luin hyvän parisuhdekirjoituksen: Edes kerran kuukaudessa Parishdekeskus Katajan blogista.

Blogisti Hanna Lehtonen  kirjoittaa:

Tunnistan yhden piirteen näistä liitoista, jotka vielä porskuttavat yhdessä, ruuhkavuosien jälkeenkin. Yhteinen aika. Edes se pieni kahvihetki ja toisen kohtaaminen.
Ne pariskunnat, jotka eivät koskaan tehneet mitään yhdessä ovat jo eronneet.
Jos aikaa löytyy aina ystäville ja omille menoille, mutta ei koskaan parisuhteelle, niin meneekö jossain vikaan?

Empiria ja mu-tu on kai aika huono peruste yhtään millekään, mutta tästä asiasta olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä - perheessä ja parisuhteessa tarvitaan yhteistä aikaa.
Aikaa katsoa toista silmiin ja edes hetken verran kuunnella ihan oikeasti mitä toisella on sanottavana.

Ei. Me emme varaa kuukausittaista treffiaikaa kalenteriin, emme käy säännöllisesti syömässä tai leffassa, harvemmin mitään muutakaan niin suurta ja ihmeellistä.

Yhteys muodostuu arjen kohtaamisista.
Me puhumme paljon.
Toki ihan tavallisia asioita, niitä läpystä vaihto -juttuja: lasten kuulumisia, muista sitä-tätä-ja-tuota ja voitko viedä roskat tai käytkö kaupassa.
Mutta puhumme päivittäin myös paljon muuta: yhteiskuntaa ja politiikkaa, työelämää ja sen herättämiä ajatuksia ja tunnetiloja, kommentoimme lukemaamme tai kuulemaamme.

Se pitää kanavan auki ja välit hengissä.
En välttämättä tarvitse yhdessä sohvanmutkassa kyhjäämistä ja pystyn aika hyvin käymään töissä ja kaupassa ihan itsekseni ja ikävöimättä, mutta jonkinmoisen kohtaamisen arkeeni tarvitsen.

Osaisinkohan sanoa sen?

Joskus vastarakastuneisuuden huumassa on tullut valvottua pikkutunneille ja käännettyä sielua ympäri ja saman verran on jaksanut kuunnella Sen Toisen juttuja. Puhe ei ole loppunut (paitsi ehkä hetkeksi, mutta jatkunut sitten taas, tiedätte kyllä)

Tohinaisessa arjessa ei siihen pysty, eikä pikkutunneille enää kykene valvomaan mutta silti olen joskus silloin kauan sitten  valinnut ja tahtonut jakaa elämäni juuri tämän ihmisen kanssa, ja siksi haluan edelleen jakaa ajatuksiani ja aikaani juuri tämän saman ihmisen kanssa, en kenenkään muun.
Pikkutuntien puheet täytyy tiivistää arki-iltapäivän kaffepaussiin tai johonkin muuhun sopivaan väliin, mutta niille täytyy olla arjessa aikaa ja tilaa.
Kohtaamisille.
Ajatuksille.
Tunteille.
Puhumiselle, kuulemiselle, kuuntelemiselle ja kuulluksi tulemiselle.



*
ps. ihan muuta asiaa.
Voitin (!!) Satulinnasta liput Habitare-messuille. Taidan mennä sinne keskiviikkona.


perjantai 8. syyskuuta 2017

henkilökohtaista napatauhkaa

Otin reilut kolme viikkoa sitten käyttööni perinteisen marimekon olkalaukun. Tiedättehän sen, jota käyttävät äikänopet ja kaikki muut itseään kunnioittavat suomalaisnaiset, The Laukun.

Vähän samaan syssyyn hajosi polkupyörästä peräkori, se jonka ostamista harkitsin kolme vuotta.
Niinpä sitten kuljetin The Olkalaukkua ristivinottain (nörttityyliin) selässäni ja pyöräilin menemään.
Keskiviikon mummopiiri oli jo liikaa.

Nyt on kuulkaa ihmisessä kipeänä jenkkakahvalihakset, jollaisia en edes tiennyt ihmisessä olevan ja se johtaa siihen, että en pysty esimerkiksi haukottelemaan estottomasti.
Ja liikkeellelähtö on välillä vähän hidasta. 
Ja kyyristely ja muutama muu juttu.

Miten voi ihmisellä olla jenkkakahvalihakset?
Lapsi väitti että on pitkä selkälihas, mutta kipu ei kyllä ole selässä ensinkään vaan jenkoissa.

Olen kyllä ollut aiemminkin huomaavinani että The Olkalaukun ergonomia ei oikein sovellu minulle. Ehkä se nyt on sitten M.O.T.

Piti siirtyä takaisin pupureppuun. 
Jee.

pupureppu





Täytyy tänään mennä kirjaston kautta kotiin. 
Täytyy lainata kirja fasilitoinnista, koska minut pyydettiin fasilistaksi yhteen kohtalaisen suureen tapahtumaan.
Hitsivie kun en tiedä edes mitä olen menossa tekemään. Pitää opiskella fasilistiksi sekunnissa.
Semmoisen näin, missä leikittiin legoukkeleilla, se oli aika vinkeä.
Saako leikittää, jos ei ole valanvannonut legoukkelifasilistori?

voisiko sämpylöillä fasilistittaa?
tai taikinalla, se vasta olisi hauskaa


Pinkki pohdiskeli symbioottisia parisuhteita ja epäili että minä ja Lehtori olemme ällöhöpösymbioottisia.
Eriävä mielipide.
Kyllä useimpina päivinä, myös tänään, olen joutunut menemään töihin. 
Ihan yksin, pyydän saada huomauttaa.
Kriizin paikka selvästi.



Lapsukaisella tai siis abituruksella on tänään TJ100.
Olenhan minä tässä nyt ihan luonnikkaasti puhunut että se kirjoittaa kohta ja muuta, mutta kun katsoin kalenteriin, niin tajusin että sehän tottavieköön kirjoittaa kohta.
Kysyin siltä että onko se nyt ihan lakien ja asetusten mukaista että noin yhtäkkiä on menty kasvamaan isoksi ja meinataan mennä ylioppilaskirjoituksiinkin kun minä vielä muistan omanikin.
Se totesi, että eihän hän sille mitään voi, jos minulla on liian hyvä muisti.
On kai se niinkin.

Mietin että olisiko pitänyt kyynelehtiä pieni hetki aamutuimaan.
En ehtinyt oikein, kun se lähti niin liukkaasti ja minä olin vasta kalsarisillani.